Berliini, maaliskuussa 1919.
Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa.
Ruotsissa syyskuussa 1917 tapahtunut hallituksenvaihdos kumosi viimeisetkin tästä maasta Suomen vapauttamisen hyväksi saatavaan apuun kohdistuneet toiveemme. Oli niinmuodoin sitäkin välttämättömämpää todenteolla vedota Saksaan, viedä perille Tukholmassa olevan suomalaisen valtuuskunnan ja sen Berliinissä sijaitsevan haaraosaston tähän suuntaan suorittama työ, jolla oli ollut suuri merkitys vapautumisemme valmistelussa huolimatta siitä, että epäkohdat ja persoonallinen eripuraisuus olivat jossakin määrin herpaisseet sen toimintaa ja vaikuttaneet epäedullisesti ulospäin. Oli saatava sekä Saksan sotilaalliset että poliittiset johtajat täysin luottamaan myötätuntomme rehellisyyteen ja vapautumissuunnitelmaimme lujuuteen sekä vakuutetuiksi siitä, ettei näitä pyrintöjä kannattamassa ollut ainoastaan ryhmä poliitikkoja vaan kansan suuri enemmistö. "Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen", sanoi minulle vähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen valtionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin Helsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt oli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen toimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän "hoitaa terveyttäni eteläisemmässä seudussa". Minua johti tällöin itseäni sisäinen käskyvalta ja minä toimin, samoinkuin useasti ennenkin elämässäni, sen vaikutuksen alaisena, paljoakaan punnitsematta henkilökohtaisia seurauksia.
Saksalaiset olivat valloittaneet Hiidenmaan ja Saarenmaan. Odotettiin, että heidän etenemisensä meritse jatkuisi Ahvenanmaan saaristoon asti. Niiden miehittäminen voisi antaa meille sen turvallisuuden ja voiman, joka oli välttämätön voidaksemme menestyksellisesti ryhtyä karkoittamaan venäläisiä joukkoja maasta. Hankin tarpeellisen matkaluvan, ja passi kirjoitettiin professori Heidille. Yksin en tahtonut mielelläni matkustaa ja kehoitin senvuoksi parooni von Bonsdorffia, joka sodan aikana oli useita kertoja käynyt Berliinissä ja jolla oli siellä tuttavuuksia, seuraamaan mukana. Me matkustimme kuitenkin eri päivinä. Erich oli jo aikaisemmin matkustanut Saksaan ottaakseen osaa Bernissä pidettävään kansainvälisen oikeuden tutkijain kongressiin, josta kumminkaan ei tullut mitään.
Marraskuun 14 päivän iltana minä lähdin matkaan. Tohtori E. Suolahti, innokkaimpia saksalaisystäviämme, joka oli poliittisissa tarkoituksissa oleskellut Tukholmassa muutamia viikkoja ja jonka kanssa olin ollut yhteistyössä, saattoi minua asemalle. Seuraavana aamuna astuin Sassnitzin lautalle. Omituinen tunne valtasi mielen nyt taas kolmen vuoden kuluttua matkustaessani samaa tietä, jota kulkien olin muutamia viikkoja sodan puhkeamisen jälkeen palannut Saksasta kotimaahan. Se, mitä silloin olin toivonut: maamme vapautuminen maailmansodan vaikutuksesta ja lähinnä Saksan avulla, oli nyt toteutumistaan lähempänä, joskin vielä pimeän peitossa. Oli pilvinen ja usvainen sää, ja kolea merituuli puhalsi. Matkustajia oli vähän, niiden joukossa kaksi kelpo jääkäriämme, von Hertzen ja Åhlenius, jotka palasivat salaa tekemältään retkeltä kotimaasta. Olin tavannut heidät Tukholmassa, mutta varovaisuus kielsi nyt tuttavia tuntemasta. Monesti kuvailtua ja paljon puhuttua kiusallista ja kovakouraista tarkastusta Sassnitzissa en saanut ollenkaan kokea. Junassa tutustuin ensi kerran Saksassa vallitsevaan elintarpeiden niukkuuteen. Ravintolavaunussa ei ollut paljoa tarjottavaa, ja sitäpaitsi minulla ei ollut mitään elintarvekortteja. Siellä nauttimani ateria ei ollut ollenkaan verrattavissa lautan runsaaseen pöytään. Rügenin ja Stralsundin väliä kuljettaessa passit tarkastettiin jälleen. Berliiniä lähestyessämme ilmaantui pari salapoliisia, jotka vielä silmäilivät matkustajain papereita. Minun paperini eivät nähtävästi olleet heidän mielestään oikein tyydyttävät, koska minun täytyi selittää matkani tarkoitusta. Mukanani oleva Hauptmann von Hülsenin kirje, jossa minua kutsuttiin Berliiniin, todisti minun kulkevan luvallisissa asioissa. Salapoliisi poistui varsin kohteliaana. Asemalla oli minua vastassa johtaja Steimvachs, joka vei minut pääesikunnan automobiilissa Königshof-hotelliin. Muutin myöhemmin Fürstenhof-hotelliin, jossa Erichkin asui ja jonne seuraavana päivänä saapui von Bonsdorff. Fürstenhofista tuli lähikuukausina matkustavien suomalaisten erikoinen tyyssija.
Ensimmäinen Berliinistä saamani ulkokohtainen vaikutelma ei suinkaan ollut valoisa. Minut valtasi surunvoittoinen ja raskas mieliala. Jo aamukahvi, joka ennen oli Berliinissä ollut niin hyvää ja miellyttävästi tarjoiltua, vaikutti masentavasti. Se oli sangen tympäisevää mustaa mehustetta ilman sokeria ja ilman maitoa, ja sen kanssa tarjoiltiin pari viipaletta mustaa hapanta leipää ja porkkanamarmelaadia. Paksu marraskuinen sumu peitti kaupunkia. Kadut vaikuttivat likaisilta ja sangen autioilta. Ihmiset näyttivät väsyneiltä ja totisilta. Vuokra-autoja ja ajureita oli tuskin yhtäkään näkyvissä. Käynti eräässä ennen vanhaan hyväksi mainitussa olutravintolassa Friedrichstrassen varrella ei ilahduttanut mieltä. Sattui olemaan "lihaton" päivä. Tämä ensimmäinen masentava tunne riippui kaiketi lähinnä nykyisen olotilan ja entisen Berliinin välisestä vastakkaisuudesta ja elämäniloisen ja sodankoskemattoman Tukholman jättämistä vereksistä vaikutelmista. Totuin pian uusiin olosuhteisiin, ja ensimmäinen vaikutelma — voisinpa sanoa ensimmäisen päivän vaikutelma — hävisi kohta kun opin syvästi kunnioittamaan Saksan kansan kestävyyttä ja tyyntä alistumista niihin vaatimuksiin, joita sota asetti kullekin yksilölle. Ulkonaiset elämänehdot olivatkin ensimmäisten kokemusten perusteella syntyneitä otaksumiani paremmat. Mutta tunteessa, että olin "vihollisvaltion alamainen" oli jotakin ahdistavaa, josta minun, kaikesta osakseni tulleesta henkilökohtaisesta ystävällisyydestä huolimatta, oli mahdoton kokonaan vapautua.
Kaikkein ensinnä kävin yleisesikunnan poliittisessa jaostossa puhuttelemassa Hauptmann Ernst von Hülseniä, miestä, joka lämpimämmin kuin kukaan muu oli omaksunut asiamme ja oli hyvin perehtynyt maamme oloihin sekä varsinkin saksalaissuuntaiseen liikkeeseen meillä. Hauptmann von Hülsen on siviilielämässä kulutusministeristön salaneuvos ja yliopistoasiain esittelijä, mutta nyt sodan aikana hän oli v. 1917 maaliskuusta alkaen saanut toimekseen johtaa Berliinissä yleisesikunnan poliittista jaostoa. Hän on muutamia vuosia viidennelläkymmenellä; hänen germaaninen ulkonäkönsä on edullinen, luottamustaherättävä. Koko hänen olemuksensa teki sympaattisen vaikutuksen, joka vain lujittui myöhemmän pitkäaikaisen yhteistyömme kestäessä. Hänen lähin miehensä, johon myös tutustuin ensimmäisellä käynnilläni, oli Hauptmann Püschel, hänkin varsin tuttu kaikille niille suomalaisille, jotka ovat käyneet Berliinissä poliittisia tehtäviä suorittamassa. Minä tein selkoa maassamme vallitsevasta tilanteesta, vapautumistoiveista ja toivomuksistamme, ja v. Hülsen lupasi toimittaa kaikki päämajan tietoon. Samalla päätettiin pitää ulkoasiainministeriössä neuvottelukokous lähinnä Ahvenanmaan saarten miehittämistä koskevan ajatuksen pohtimista varten. Kokous pidettiin, ja sen puheenjohtajana toimi salaneuvos Nadolny, joka silloin hoiti ulkoministeristössä Suomen asioita. Suomen taholta ottivat kokoukseen osaa Erich, v. Bonsdorff ja minä. Me osoitimme, kuinka poliittisesti tärkeätä olisi, että Saksa tukisi vapausliikettämme ja varsinkin että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Nadolny esitti vastaväitteitä. Meistä tuntui, ettei ollut olemassa paljoakaan ymmärtämystä eikä halua myötämielisyyteen. Neuvottelu ei johtanutkaan mihinkään positiiviseen tulokseen.
Sill'aikaa oli päämajaan annettu tieto minun Berliinissä-olostani, ja sieltä lähetettiin poliittisen jaoston päällikkö, kenraali v. Bartenwerffer, ottamaan lähempää selkoa, mitä suomalaiselta taholta tahdottiin esittää. Järjestettiin yleisesikuntaan kokous, jossa v. Bartenwerfferin ohella olivat läsnä v. Hülsen, Püschel ja Steinwachs sekä suomalaiselta taholta me kolme aikaisemmin mainittua ja M. Gripenberg sekä everstiluutnantti W. Thesleff, joka oli äskettäin suomalaisten aloitteesta päässyt vapaaksi sotavankeudesta ja oleskeli vielä Berliinissä salanimellä, Kaufmann Thalenina. Bartenwerffer, viidenkymmenen ikäinen mies, jonka ulkonäkö oli vakava, jossakin määrin ankarakin, nautti päämajassa suurta luottamusta. Me olimme jo jakaneet osat keskenämme. Selostimme laajasti niitä valmisteluja, joita oli tehty vapautumistointa varten, mikä kumminkaan ei näyttänyt mahdolliselta suorittaa ilman Saksan apua. Ahvenanmaan miehittämisen tärkeyttä kosketeltiin sekä sotilaalliselta että poliittiselta näkökannalta. Lisäksi tehostimme sitä, että Saksan tulisi Venäjän kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa vaatia venäläisiä joukkoja vietäviksi Suomesta pois. Kokous kesti suunnilleen kaksi tuntia. Bartenwerffer kuunteli tarkkaavasti kaikkea, mutta pysytteli pikemmin passiivisena. Hän lupasi selostaa ehdottelumme Ludendorffille ja sitten ilmoittaa hänen vastauksensa. Mutta vastauksen asemesta tulikin kutsu v. Bonsdorffin ja minun saapua päämajaan.
Me lähdimme poliittiseen jaostoon kuuluvan yliluutnantti Blankin seurassa 25 päivän iltana Kreuznachin kylpypaikkaan, missä päämaja silloin sijaitsi. Matka tapahtui Mainzin ja Bingenin kautta. Mainzissa rautatieasema vilisi sotilaita. Oli kaunis syksyaamu, ja vastakkaisella Rheinin korkealla pohjoisrannalla loisti kevyt lumipeitto. Klo 9:n tienoissa me saavuimme perille, missä meidät otti vastaan eräs ordonanssiupseeri, luutnantti Fischer, joka sitten oli koko päivän käytettävissämme. Hänen päänsä oli pahoin haavoittunut, mutta hän oli nyt muuten terve paitsi että koko toinen puoli ruumista oli tunnoton. Meidät majoitettiin Hotel Europäischer Hofiin päämajan vieraina. Ensimmäisenä oli vastassamme mainio kahviaamiainen vehnäsämpylöineen, voineen ja juustoineen — harvinainen nautinto siitä lähtien kun olin tullut Berliiniin. Iltapäivällä oli Ludendorffin määrä ottaa meidät vastaan. Aamupäivä kului osaksi luonakäynnin valmisteluihin, osaksi kävelyretkiin tuossa pienessä, Nahe-joen rannalla somasti sijaitsevassa kylpyläkaupungissa. Tässä melkoisten kukkulain ympäröimässä paikkakunnassa vallitsi rauhaisa mieliala, ja vaikeata oli käsittää, että täältä lähtivät ne määräykset, joiden mukaisesti valtava Saksan sotakoneisto toimi. Päivällistä me söimme Oranienhof-hotellin kasinossa niiden upseerien seurassa, jotka kuuluivat poliittiseen jaostoon ja joiden pöydässä istui ensimmäisenä kenraali v. Bartenwerffer. Siellä tapasimme myöskin majuri Crantzin, johon olin tutustunut syyskuun aikana Tukholmassa. Klo 4 joimme teetä v. Bartenwerfferin huoneessa, ja hetkistä myöhemmin meidät kutsuttiin Ludendorffin luo. Kaikki päämajan virkahuoneet olivat Oranienhof-hotellissa. Meitä seurasi ainoastaan kenraali v. Bartenwerffer. Olimme luonnollisesti juhlallisen jännityksen vallassa astuessamme tuon mahtavan miehen huoneeseen. Ylimajoitusmestari otti meidät vastaan ystävällisen vakavana. Hän istuutui tuoliinsa ja me häntä vastapäätä. Bartenwerffer asettui toiselle puolelle kirjoituspöytää. Ludendorff, 53 vuoden ikäinen mies, on kookas ja tanakkarakenteinen, vaaleaverinen ja sinisilmäinen. Hän voisi olla ruotsalainen ja hänen suonissaan onkin ruotsalaista verta — hänen sukupuunsa johtaa Kustaa Waasaan — mutta sitäpaitsi hänellä on nuo ankarat piirteet, jotka enimmäkseen ovat korkeammille saksalaisille sotilashenkilöille ominaisia ja joista voi lukea, että velvollisuus, kovinkin, on kaikkea muuta korkeampi. Hän puhuu lyhyeen ja täsmällisesti, ääni on hieman terävä ja soinnuton. Se, minkä hän lausuu, todistaa selvää, nopeata ymmärrystä, laajaa katsetta ja voimakasta tahtoa.
Olin aikaisemmin sommitellut kirjallisen lausunnon, jonka nyt vapaasti esitin Ludendorffille. Se päättyi seuraaviin ponsiin: