Moonika. Ja siitä ette ole sanonut sanaakaan, nyt kun minun sisareni poika — Eevan poika — suorittaa ylioppilastutkintoa? Eikö teistä se tutkinto ole minkään arvoinen.
Allen. Tietysti, rouva Moonika, se on suurestakin arvosta. Siitä ja sen oikeasta käsityksestä riippuu usein ylioppilaan koko tulevaisuus. Kun vielä sen lisäksi pitäisi saataman apuraha, vieläpä suuri apuraha. Minulla on ollut kaksi onnellista päivää elämässä, näin vanha kuin olenkin. Silloin kuin ensi kerran pääsin ripille oli toinen, ja ylioppilaaksi tullessani oli toinen.
Moonika. Mutta Akselille ette soisi samaa onnea, Ette puhu mitään siitä, että pahimman aineen tutkija on teidän lankonne! Mutta minun langokseni aiotte pyrkiä. Ei, ei siitä lankoudesta tule mitään, ellette heti suoriu matkalle. Ehkä on vielä aikaa, sillä matematiikin piti tulla viimeiseksi — — Matkaan heti puhuttelemaan lankoanne ja sanomaan pari sanaa Akselin hyväksi.
Allen. Mutta hyvä rouva Moonika —
Moonika. Tuossa on hattunne. Ja sanokaa herra Grönströmille, että me kyllä osaamme hänen ainepahasensa, vaikka enemmän pidämme huolta latinasta, kreikan ja hebrean kielistä, jotka ovat jotain. No, niin, tietysti olette kohteliaampi puheissanne kuin me tässä.
Allen. Rouva Matematiikissa — — —
Moonika. Niin, niin, kaksi sivua on yhteensä enemmän kuin kolmas sivu, mutta ellette saa minua puolellenne, ei meistä kahdesta ja Sallystä tule koskaan kolmiota, sen minä takaan.
Allen. Minä lähden ihan lennossa. —
Moonika. Niin, lentäkää, lentäkää. Ja odottakaas. Nähkääs jos se herra Grönström tyytyisi pieniin illallisiin lankonsa ja meidän seurassamme, niin, sanokaa hänelle, että täällä on eräässä kaupungin loukossa muuan vanha eukko, joka kernaasti sulkee koko maailman syliinsä, jos hänen sisarensa pojalle vaan käy hyvin tänään, mutta joka tulee ihan hulluksi, jos Aksel saa huonon todistuksen matematiikissa.
Allen. Muistetaan sanoa — — — Ja sitte rouva Moonika, onko minulla toivoa — — —