Moonika (heittää kutimensa maahan ja nyyhkyttää). Eeva, — Eeva!
Sally. Rakas Moonika, isku oli kova, mutta tapahtukoon Herran tahto. Nyt emme saa itkeä ja valittaa, meidän täytyy koettaa lohduttaa poikaparkaa voimiemme mukaan. Auta minua Maalin kulta! Pois kaikki nämä koristukset.
Moonika. Mitä sinä teet? Etkö nyt sallisi poikaparalle pienintäkään iloa tänään. Luuletko sinä sen olleen hänen syynsä, että hän sai repposet?
Sally. Etkö ymmärrä, että hän tuntee nöyryytyksensä vielä paljon katkerammin nähdessään, kuinka hartaasti olemme iloinneet ja kuinka sokeasti luottaneet.
Moonika. Sinulla on oikein — aivan, oikein! Täällä täytyy kaiken näyttää jokapäiväiseltä. Ja meidän täytyy näyttää siltä, kun ei koko asia olisi mistään arvosta, ainakaan meille. Kunhan hän nyt vaan tulisi sisään.
Sally. Se minun sydäntäni enin kirveltää, että hän niin pelkää meidän epätoivoamme.
Moonika. Maalin, kurkista ulos ikkunasta! Ja nyt pois tämä romu! Mielelläni löisin kaikki palasiksi. Kas tuolla minun tyynyni ja tuolla sinun (heittää ne sisähuoneesen). Pois kukat ja köynnös-riekulat. Ja tuoli säilyyn. Se saa nyt seista vinnillä. Ja vaaterääsyt sitte. Ulos! Kuinka monet ovat nyt iloiset ja onnelliset! Kuinka monet äidit nyt itkevät ylpeyden kyyneleitä! Voi niitä sähkösanomia, onnentoivotuksia ja ilohuudahduksia! Sally, Sally.
(Syleilevät toisiansa.)
Sally. Moonika, meidän täytyy panna arkivaatteet näiden vaatteiden päälle. Emme jouda enää vaihtamaan.
Maalin. Tuolla hän taas tulee.