Sillä välin oli isäntä käyttänyt hevosta pirtissä, apattanut ja juottanut sekä sitten talliin vienyt.
Emäntä tultuaan laittoi iltasen, pani pöydälle kuivaa leipää, suolamuikkuja ja särvintä. Se ei ollut mikään huono ateria, kun sattui olemaan puhdasta leipää ja särvintä. Tietämätöntä oli, kuinka kauan semmoista hyvää saattoi kestää. Kenties ennen pitkää oli iso puute ruuan suhteen tuleva.
Mutta hyvällä maulla syötiin kuitenkin iltanen, eikä isosti huolehdittu siitä, mitä huomispäivän varalle voitaisiin säästää.
Kun jälkityöt olivat toimitetut, puheltiin sitten vielä vähän aikaa, jolloin emäntä vieläkin huomautti Jaakkoa, että hänen oli uudestaan käyminen Kylmäläisen luona ja pyytäminen viivykkiä kaikin mokomin kesään asti. Sitten kävi Murhelan perhe nukkumaan.
II.
Muuanna päivänä Murhelan Jaakko, reslassa istuen, ajaa karautti ruunallaan kirkolle päin. Hän näytti olevan aika hyvällä mielellä, siinä kun hän reen perässä istui puettuna lämpöiseen lammasnahkaturkkiin ja kiirehti pienikasvuista hevostaan, joka, nyt kun oli hyvä ilma ja jonkunlainen keli, juosta hölkkäili sievästi.
Jaakko oli menossa asialle kirkolle päin, kirkkoherran ja Kylmäläisen puheille, ja toivoi asiansa onnistuvan, hänellä kun nyt oli jotakin, mitä maksuksi viedä. Olihan reessä kalaa, mätiä, lintua, astioita ja päälle päätteeksi muuan ketunnahka. Eilen oli hän nimittäin käpylauvasta saanut komean ketun. Olihan siis nyt syytä olla hyvällä mielellä, kun oli toivo saada maksut kirkkoherralle umpeen suoritetuiksi ja velka Kylmäläiselle lyhennetyksi, joka kenties, saadessaan vähänkään maksua, mahtaisi taipua odottamaan loppusummaa kesään asti.
Jaakko ehti viimmein pappilan kartanolle, nousi verkalleen ylös reestä, otti pois suitset hevosen suusta ja pani sille eteen vähäsen heiniä sekä lähti sitten, hitaasti astuen, ensiksi pirtissä käymään.
Siellä hän teki hyvän päivän, kyseli kuulumisia, ja tiedusteli sitten, mahtoikohan kirkkoherra kotona olla. Kotonahan sen sanottiin olevan.
"Mahtaisikkohan tuo tarvita astioita?" kysyi hän sitten.