Jaakon omaisilla oli paljonkin sanottavaa kohta eroavalle pojalleen, jonka lähtöä he olivat tulleet tänne Kumpulaan katsomaan, vaan sittenkin jäivät suurimmaksi osaksi ääneen lausumatta ne kaipuun tunteet, jotka olivat seurauksena siitä, että yksi jäsen oli eroava perheestä. Ne olivat enimmästi vaan hyviä neuvoja ne sanat, joita Jaakko sai kuulla omaisiltaan, äitiltään olletikin, joka äitillisessä rakkaudessa vielä viime hetkessä muistutti poikaansa kaikissa elämän vaiheissa pitämään muistissa niitä opetuksia, joita oli saanut kotona ja koulussa, muistutti, minne tahansa tulisikin, aina rehellisesti ja ahkerasti työtä tekemään, eikä koskaan viekkautta harjoittamaan, vaan ajattelemaan, että Jumala kaikki näkee, niin työt kuin ajatukset. Paljon on viettelyksiä tarjona maailmassa, paljon löytyy pahuutta ja huonoja tovereita; niitä pitäisi hänen kaikin mokomin karttaa.
Erittäin varoitti Liisa Jaakkoa olemaan tottelevainen ja kuuliainen niitä kohtaan, joiden palvelukseen tulisi, ja ottamaan huomioon viisaampien neuvoja, jospa niitä ei aina voinut ymmärtääkään. Sillä huolettihan se vähän, miten Jaakko muitten ihmisten luona suoriutuisi kaikissa töissään, kun kotonakin monesti antoi aihetta muistutuksiin ja useinkin teki aivan oman päänsä mukaan.
Jos kenenkään, niin ainakin äitin asia oli huolehtia lapsensa parasta. Se ajatushan alinomaa on äitin sydämmellä, että lapsista tulisi kunnollisia ihmisiä.
Pertulla oli paljon vähemmin sanomista kuin Liisalla, eikähän hänellä olisi ollutkaan paljon muuta puhumista kuin mitä Liisa jo oli ennättänyt sanoa. Hän siis osaksi uudisti Liisan antamat neuvot sekä luetteli niitä paikkoja, joissa luuli Jaakon työhön pääsevän, ja arveli, että tämä kyllä, jolla oli vahvempi ja kestävämpi ruumis ja enemmän voimia kuin monella aikuisellaan, vetäisi vertoja alapuolen työmiehille, vaikka ei tunnekaan kaikkia nykyajan uusia työtapoja. Mahtaneehan sitä ahkerasti harjoittelemalla tottua oudompiinkin töihin.
Tietysti toivoivat kaikki omaiset, että Jaakko tuon tuostakin antaisi kirjeitten kautta tietoja itsestään ja olostaan. Sillä keinoinhan sitä ei kuitenkaan oltaisi aivan erillään toisistaan.
Jaakko ei monta sanaa tuhlannut omaistensa ystävällisen puhuttelun vastaukseksi, mutta sitä enemmän hän ajatteli ja tunsi mielensä liikutetuksi. Hänelle tulivat nyt elävästi mieleen ne ajat, jotka hän oli viettänyt kotonaan ja kotikylässään ja niitä hän kaipuulla muisteli. Hän ei ollut mielessään koskaan tuntenut niin suurta rakkautta vanhempiaan, sisaruksiaan ja lapsuuden tuttaviaan kohtaan kuin nyt, jolloin hänen piti heistä erota. Äiti, joka erinomaisen huolellisesti oli häntä lapsuudesta saakka hoitanut ja aina valvonut hänen parastaan, mutta kuitenkin monen monituista kertaa häntä torunut ja muistuttanut, jopa tukistellutkin ja jota hän toisinaan oli syyttänyt kovaksi ja tylyksi, tuntui nyt hänestä kaikista ihmisistä lempeimmältä ja rakkaimmalta, isä, joka aina oli häntä puolustanut, kun vaan joku yritti sortamaan, vaan myös toisinaan suuttunut ja tukkapöyryä antanut, veljet ja sisaret, joitten kanssa hän pienestä pitäen oli kasvanut saman katon alla ja samoja kohtaloita kokenut, joitten kanssa hän oli enimmästi sovussa elellyt, vaikka toisinaan oli pieniä riitojakin ilmaantunut, Kumpulan Anni, lapsuutensa leikkitoveri, — kaikki ne muistuivat nyt mieleen entistä rakkaampina. Hänen oli nyt heistä eroaminen tiesi kuinka pitkäksi ajaksi.
Tuntuipa jotenkin ikävältä jättää kaikki ne samoin kuin armas kotoseutu, jossa kaikki oli tuttua ja mieluisaa ja jossa hän oli viettänyt lapsuutensa koko muistorikkaan ajan. Ja hän vaipui ajattelemaan kotoista asuintupaa mustuneina seinineen, kattoineen, lattioineen ja pienine akkunoineen. Hän muisti joka huonekalun ja sisustuksen tarkkaan, niinkuin ne olisivat tuossa ihan silmäin edessä. Joka tuolin ja pöydän asema, lavitsa uunin vieressä, missä harmaja kissa usein makaili, vanha seinäkello kivipainoineen ja mustuneine numerotauluineen, jossa ainoastaan tiimaviisari enää oli jälillä ajan kulkua osoittamassa, ja sen verkallinen käynti, — kaikki ne olivat hänellä tarkasti muistissa, samoin kuin pieni navetta, lammaskarsina, puoti ja lato, sauna, kotoiset kentät ja vähäiset pellot sekä niitten ympärillä iänikuiset hongat ja vahvat metsät, pieni puro, jonka äärellä hän ennen muinoin Annin kanssa oli monet hupaiset hetket viettänyt, Kumpulan järvi louhikkorantoineen, korkeine törmineen ja Kumpula asujineen; — paljon niissä kaikissa oli muistelemista, sanomattoman paljon.
Kun Kumpulan Matti tuli sisälle, palaten veneen luota, jonne oli kapineita kantanut, tuumasi hän isälleen; "Nytpä minä en tiedä, mitä sitä enää olisi muistettavaa. Eiköhän sitä ruveta jo lähtöä tekemään, vai miten?"
"Kyllähän sitä näistä puolin aletaan lähteä", virkkoi Antti isäntä. "Joutuneeko Jaakko vielä?"
"Mikäpähän olisi joutuessa!" vastasi Jaakko. "Johan ne ovat minun kapineeni kaikki veneessä."