"Huonohan tämä on", sanoi ruustinna, nahkaa katsellen. "Tässähän on reikä. Ei tämä kelpaa. He, tuossa saat takaisin!"
"Tämäkö ei kelpaa! Ja tässäkö reikä! — — — Niin, tuossa aivan pieni — — — vaan se nyt ei haittaa mitään. — Tämä pitää kuitata maksetuksi, sillä joka on tarjottu, se on maksettu."
"Se ei ole tosi."
Ja ruustinna sekä Kuusivaaran poika väittelivät hetken aikaa kiivaasti keskenään, kunnes jälkimmäisen vihdoin täytyi suostua rahalla vasikannahkan maksamaan.
"Mitenkään tässä minun käynee!" mietti Anni, kun näki, että oltiin tarkkoja maksuin suhteen; ja rupesi katsastelemaan tuomaansa nahkaa, että eihän siinä vaan liene reikiä, vaan eipä siinä niitä näkynyt; päinvastoin, se oli aivan ehjä ja kooltaan, ainakin hänen mielestään, isompi kuin monella muulla. Mitä voihin tulee, niin tiesi hän, että äitinsä oli parastaan pannut saadakseen sen hyväksi. Ja niinpä luuli Eevakin tuomastaan voista, ettei se huonoa ollut.
"Viisi naulaa, pikkuista vaille", ilmoitti taas punnitsia.
"Viisikö vaan! No, enempihän niitä teillä on lehmiä?" kysyi kirkkoherra maksajalta.
"Ei ole enempi tällä kertaa", vakuutti maksaja. "Tässä tuonnottain katosi meiltä kuudes lehmä ja löydettiin vasta monen päivän kuluttua suohon uponneena ja kuolleena."
Kun vielä moniaan muun maksajan voi oli punnittu, tuli Annin vuoro.
"Tässä on runsaasti kuusi naulaa", ilmoitti punnitsia, antaessaan pytyn Annille takaisin. "Tämä tuo onkin voin näköistä."