"Jopa niihin tosiaan alkoi kylmä lopulta pystyä", vastasi Jaakko, suostuen mielellään Laurin esitykseen ja ajatellen Laurista, että siinä on mies, joka kyllä toisen hyvää katsoo; eipä olekaan semmoisia miehiä aivan tiheässä.
Hetken aikaa itseään lämmitettyään lähti hän kuormaa purkamaan ja tavaroita sisälle kantamaan.
Silloin oli häntä vastassa heti Liisa ja kysyi: "Toimititko minun asiani?"
"Enpähän minä nyt sitä toimittamattakaan jättänyt, kun kerran toimekseni otin", vastasi Jaakko ja katsahti Liisaan, ajatellen, että tuossa se nyt taas on tuo, jota minulla ei ole lupa omakseni toivoa, kun se on toiselle luvattu. Ja hetken ajan oli hänen mielensä täytetty surullisilla ajatuksilla, vaan hän koetti kuitenkin karkoittaa ne mielestään; jopa viimein katsahti Liisaan jonkinmoisella uhkamielisyydellä ja oli hänellä mielessä sanoa tälle, että onpa niitä tyttöjä vielä hänen varalleen ilmankin tätä; jääpihän aina toinen, jos toinen viedäänkin, ja semmoisia tyttöjä kyllä löytyy, jotka olisivat hänelle valmiit tulemaan minä hetkenä hyvänsä, vieläpä joku Liisaa parempikin tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan sitä ääneen sanonut, kun hän ei ollut Liisalle itselle puhunut mitään rakkaudestaan häntä kohtaan.
Sitten lupsautti hän auki arkun kannen ja otti esille Liisan tilaaman virsikirjan sekä antoi sen tälle ja rupesi sitten muillekin jakelemaan heidän tilauksiaan. Olisi hänellä ollut Liisalle jotain tuliaisiksikin antaa; mutta antamatta se kuitenkin nyt jäi, sillä hän ajatteli, ettei se tuota hyötyä paremmin kuin huonoon maahan kylvetty siemenkään.
Illan kuluessa Jaakko sitten koki haihduttaa mielestään raskaimmat surunsa tunteet ja rupesi miettimään, mitä kaikkea Heikki kaupungissa oli hänelle puhunut, muisteli, mitä se oli Kumpulan Annista maininnut, rupesi ajattelemaan, että mitenkähän tuo sittenkin olisi ruveta sitä Annia — — — jos sillä tosiaankin lienee helliä tunteita häntä kohtaan — — — eihän tuota tiedä ennenkuin näkee. Saisihan tuota ainakin mennä katsomaan. Sielläpähän sitten tekisi sen mukaan miltä alkaisi tuntua.
Kylpemässä käytyään ja saunasta ihka alastonna palatessaan, hän avojaloin ja verkalleen astuen, vähääkään hätäilemättä, vaikka oli talvipakkanen, itsekseen hyräili:
"Henttuni heitti mun, heittäköön vaan! Tuotako huolisin surra! Tämmöinen poika se kaiketi saa. Uuden hentun ja kullan."
Ja kahta viime säettä hän tahallaan kovalla äänellä lauleli, kun näki Liisan matkan päässä kartanon poikki juoksevan. Sitten hän, kun oli käynyt puhtaat vaatteet päälleen pukemassa ja taas näki Liisan kartanolla, lauleli uudestaan saman laulun. Liisa silloin katseli pitkään Jaakkoa ja sanoi: "Tuota lauluapa minä en ole ennen sinun huuliltasi kuullut. Mikä se nyt semmoisen sinun mieleesi toi?"
"Mikä lienee tuonut!" vastasi Jaakko, vaikka aivan hyvin tiesi, mikä sen oli tuonut, ja lähti sitten pirttiin enempää Liisan kanssa puhumatta.