"No, jos niin on, ei syy voi olla muussa kuin ampumisessa. — Minä en sinun sijassasi olisi vielä vahtuuta heittänyt."
"Jopa tuosta sai jo tarpeeksensa. Se kun ei näyttänyt mitään auttavan, niin minä ajattelin, että mikäpä siinä tyhjän tähden rupeaa aikaansa kuluttamaan."
"Ehkäpä olisi lopulla vahtuu onnistunut."
"Kuka tuon tiennee, miten olisi käynyt! Mutta siitäpä alkoi näyttää, ett'ei ollut sallittu peto kaatuvaksi minun pyssyni kautta."
"Ei olisi pitänyt epäilyksiin joutua, jos kohta ensimmäiset kokeet eivät onnistuneet. — Ja taas tuommoiset ajatukset, ett'ei muka olisi sallittu karhu kaatuvaksi, ovat aivan perusteettomia. Jos aina ajatellaan, että jos mikä tapahtuu, se on sallittu, niin eihän silloin mistään hommasta tule aikuista; kaikki yritykset raukeavat tyhjään. — Heitä pois semmoiset ajatukset! Ihmisen pitää aina tehdä tehtävänsä rohkeana, eikä antaa joutavain luuloin ja arveluin itseään eksyttää. — Usko Iikka minua, että jos karhu olisi minun mailleni sattunut, minä en olisi sitä pyytämättä heittänyt, ennenkuin olisi mesikämmenen nahka kourassani ollut!"
"No, no", vastaa tyyneesti Iikka isäntä puulusikalla viiliä suuhunsa pistäen ja sitten nuollen lusikan ulkopuolta. "Eipä se metsän vilja ole kovin helposti saatavissa. Ja, tuota, — onhan sitä koetettu meillä pyytää, ja yhä pyydetään. — Onhan se pyyntikone loukaskin."
"Totta vissiin. Mutta niin kauan kuin peto haaskalla kulkee, niin vahtuuhan on paras pyyntikeino."
Sillä välin kuuluu iloista puheen sipinää tyttöin keskuudessa ja silloin tällöin on Kallella ja Laurillakin aina jotain sanomista, ja emännät myös ovat sananvaihdossa keskenään.
"No, kuinka teillä lehmät nyt lypsävät?" kysyy Peltolan emäntä.
"Ne lypsävät aivan vähän tätä nykyä", vastaa Iikan emäntä. "Mitenkä teillä?"