"Mitenkä, Kalle, sinun pyssysi luottaa?" kysyy Kaisu.
"Ka, luottaahan se ainakin lintuja ampuessa, ja niinpä luulen, että tehoo se metsän viljaankin."
Keskustelua riittää vielä vähän aikaa, ja mielet innostuvat innostumistaan. Jokainen kuvittelee mielessään, mitenkä mahtanee vielä vahtuu päättyä, ja luottamus Kallen rohkeuteen ja ampumataitoon herättää monessa toivon, että vielä ennen talvea saadaan mesikämmenen peijaita pitää. Mutta eihän tulevaisia asioita ihminen voi edeltäpäin tietää. Sittenhän näkyy.
Vihdoin keskeytyvät mietteet, tuumailut ja tarinat. Mäntyvaaralaiset, kiiteltyään ja hyvästeltyään, poistuvat Kallen kanssa Peltolasta, ja Peltolaiset, kiiteltyään käynnistä, saattavat heidät rantaan, katselevat heidän lähtöään; ja toivottavat onnea matkalle, onnea Kallelle ja Laurille, jotka lähtevät vahtaamaan.
XV.
Veneen vesille työnnettyä tarttuvat soutajat heti airoihin, Kalle ja Kaisu etuteljolla ja Lauri takateljolla, ja isäntä perässä rupeaa huopaamaan, vaan emäntä istuu jouten keskellä venettä.
On jotenkin kova vastatuuli, joka kohottaa melkoisia aaltoja; näkyypä selällä siellä täällä vaahtopäisiäkin laineita. Mutta Mäntyvaaran vene reippaiden soutajiensa avulla lähtee kuitenkin hiljokselleen eteenpäin kiitämään. Peltolaiset rannalta vähän aikaa katseltuaan, kuinka se keveästi halkaisee vastaan vierivien laineiden harjat, kuinka se keikkuilee aalloilla, milloin kohoten, keula pystyssä, korkean aallon huipulle, milloin taas solahtaen, keula alaspäin, aallon pohjaan, — Peltolaiset tätä näkyä katseltuaan palaavat kaipauksen tunteilla kotiaan.
Tuuli ja aallot kyllä kovasti kulkua vastustavat; mutta soutajat, tottuneet kun ovat, tekevät airoillaan voimakkaita vetoja, ja vakaisena istuu isäntä perässä, käyttäen taitavasti huoparimiaan ja venettä ohjatessaan väistäen pahimmat aallot. Monesti ne näyttävätkin hyvin uhkaaville, kun ne pauhinalla venettä vasten syöksyvät, kun ne lyövät veneen laitoja vasten milloin keulasta milloin sivulta ja näyttävät ikäänkuin tahtovan niellä koko keulan. Mutta keveästi keula kohoaa taivasta kohti ja niinkuin mäen päälle kiipeää vene aallon huipuille, vaan sieltä se taas äkkiä jyrkkää aaltoa myöten solahtaa alas ja ikäänkuin kätkeytyy laineiden väliin. Näin kulkiessaan, aallokossa keikkuessaan, vene silloin tällöin vettä vähän ryypiskelee. Aina joskus jostakusta aallosta roiskahtaa vähän vettä soutajien päälle keulan puolella; mutta perempänä istujat eivät vähääkään kastu.
Kalle soutaessaan tekee pitkiä, voimakkaita vetoja, niin että sujahtaa airon terä ja syntyy airon jälkeen vaahtoinen pyörre, joka kuitenkin pian aalloissa häviää. Kaisulla taas, joka on tottunut soutamaan lyhyeen ja tiheästi, tekisi mieli tehdä entiseen tapaansa, mutta hänen tietysti täytyy mukaantua Kallen mukaan, ja sen vuoksi souto häntä nyt vähän oudostuttaa, vaan hyvin hän kuitenkin tehtävänsä tekee ja ponnistaakin aika lailla. Siinä molemmat nuorukaiset rinnatusten etuteljolla soutavat, Kalle vakaisena ja tyytyväisenä, Kaisu iloisena, hymysuin, ja luovat katseensa milloin taantuvaan Peltolan rantaan, milloin läikkyviin laineisiin, milloin veneen peräpuolella istujoihin, joita ei aalto näy ollenkaan kastelevan, milloin taas he katsoa vilkaisevat hymyillen toisiinsa. Heistä molemmista tuntuu niin oudolta, tuntuu niin somalta toistensa sivulla olla, jotta he toistensa soutoa ja toisiaan katsellessaan eivät aina arvaa olla varuillaan, kun jostakusta aallosta vettä heidän päällensä roiskahtaa. Naurusuin katselee Kaisu Kallea, jotta miksi se niin harvaan vetää, ja Kalle taas katselee, kuinka Kaisulla aina airo yrittää käydä veteen ennen aikojaan ja sieltä taas liian pian kohota.
"Älä sinä hätäile!" muistuttaa silloin Kalle Kaisua. "Pidä airoa enemmän aikaa vedessä, niin paremmin saatat yhtä mukaa soutaa!"