"Harvoinpa sinua muutenkaan tähän aikaan näkee, esimerkiksi nuotalla."
"Se ei ole minun syyni. Kyllä kai minä mielelläni iltasilla haluaisin järvellä kulkea. Siellä tuntuu aina hyvin somalle olla, kun järvi ylt'yleensä on aivan rasvatyyni ja kun kaikki seudut näyttävät erinomaisen kauniille auringon laskeutuessa. Mutta eipä näy meidän väellämme usein tulevan aikuiseksi nuotalle lähtö."
"Kuulehan Kaisu!" sanoo sitten Kalle, esittäessään uuden tuuman. "Meidän pitää joskus yhdessä kirkolla käydä. Silloin on meillä tilaisuus enemmän toistemme kanssa puhua ja lystiä pitää."
"Ka se!" vastaa Kaisu innostuneena. "Se meidän on tehtävä. Minusta kirkkomatkat ovatkin kaikkein hupaisimmat."
"Niin ovat minustakin. Muistathan sinä kuinka hupainen meillä oli ennenkin, kun yhdessä kirkolla olimme, kun istuskelimme kirkkokentän rannalla tai kuljeskelimme Pappilan männikössä?"
"Muistan kyllä. Muistanpa sen iloisen ajan, jolloin yhdessä rippikoulussa olimme ja siitä asti ovat minulle Pappilan ja kirkon seudut aivan tutut. Tunnenpa siellä melkein joka kiven ja mättään, jolla olen istunut, tunnenpa ne kauniit koivut ja isot petäjät, joiden juurella me monesti istuimme, kun päivä kuumasti paistoi, emmekä huolista mitään tietäneet. Ja aivan elävästi on minulla mielessä Pappilan mäen alla oleva hete, jonka äärellä minä monena kuumana kesäpäivänä kesän ihanimmalla ajalla ennen Juhannusta, silloin kuin kaikki ympärillä oli vihantaa ja kaunista, kun lehti oli puhjennut puihin ja koivut alkoivat olla kauniimmallaan, kun metsässä oli mitä hyvänhajuisin tuoksu, — silloin minä usein istuin hetteen luona ja sammutin janoani sen kirkkaalla, raittiilla ja hyvänmakuisella vedellä. Sitä haluaisin vieläkin juoda, haluaisin nähdä niitä tuttuja seutuja."
"Ne näet vielä, kun lähdemme kirkolle yhdessä ja siellä viritämme entisiä muistoja."
"Mutta kuule, milloin lähdemme?"
"No lähdetäänhän sitten, kun tulee joku merkkipyhä, esimerkiksi Kirkastukseksi, tai, kun silloin saattaa olla kiireenlainen aika, ainakin Perttuliksi."
"Voi sinne on vielä pitkä aika!"