Niin ovat kukin työssä tulta vartioidessaan ja lapset ovat vaan katsojina. Ja jotain katsottavaa täällä onkin. Niin pian kuin hauta on paloon pantu, alkaa siitä hyvin sakea, pimeä ja musta savu kohota taivasta kohti. Äärettömässä paljoudessa se nousee, ylenee ilmoille paksuina savupatsaina, jotka vaan enenevät enenemistään. Savu ylenee ensin suoraan ylöspäin, vaan kääntyy sitten ilman hengen mukaan eteläänpäin ja peittää seudut paksuun savuun sekä leveneepi sitten Hoikkalahden yli niin sakeana vielä, että se joka siellä sattuu soutelemaan, saattaa helposti eksyksiin joutua.
Kun haudan palo on päässyt hyvään alkuun, ei siellä enää tarvita koko talonväkeä, mutta kuitenkin on siellä aina osa väestä tulta vartioimassa niin kauan kuin palo kestää. Kun terva alkaa rännistä valua, silloin pannaan tynnyri rännin suun alle ja niin pian kuin yksi tynnyri täyttyy, pannaan toinen sen sijalle. Niin palaa hauta palamistaan ja valmista tervaa valuu valumistaan tynnyreihin, jotka täyttyvät yksi toisensa perästä, kunnes vihdoin terva herkeää valumasta. Silloin on alulle kolmatta kymmentä täysinäistä tynnyriä, siis niin paljon, että niistä tulee yksi venelasti. Nythän ne ovat tervat Ouluun vietävät, tietysti samalle porvarille kuin ennenkin, velan lyhennykseksi, jotta sieltä annettaisiin taas jauhoja ja suoloja ja vähän rahaakin.
Mäntyvaaralaiset ovat puuhassa, saadakseen tervaveneensä lastatuksi ja hommatessaan tervansa Ouluun soudettaviksi. Ensin ovat tynnyrit kuljetettavat haudalta rannalle ja puuhaa sitä onkin kuljetuksesta, kun ranta on jotenkin etäällä ja sinne vievä tie ei ole mitenkään kehuttava. Sitten on hommaa lastaamisesta ja veneen kuntoon laittamisesta. Mutta ennenkuin Oulumiehet joutuvat lähtemään, varustetaan he eväillä. Nuotalla käydään ja saadaan eväskaloja tarpeeksi. Kun talossa on vielä jauhoja vähäsen, leipovat naiset niistä kalakukkoja ja teoksia.
Yhtä ja toista on ajattelemista ja tuumaamista Anttia ja Lauria
Oulumatkalle varustettaessa. Isäntä miettii tarkoin, mitä Oulusta on
tuotava, selvittää kaikki asiat Antille ja antaa neuvoja matkaa varten.
Ja naisillakin on monenlaisia tilauksia, joita he jättävät Antin ja
Laurin toimitettaviksi.
"Ei teillä menomatka hyvin monta päivää kestä", sanoo isäntä Antille ja Laurille silmäellessään järvelle, joka itätuulen puhaltaessa läikyttelee aaltojaan, "kun vaan tuuli tällä sijalla pysynee."
"Kunpahan vaan", vastaa Antti, "tällä lailla jaksasi tuulla kolmisen päivää, niin silloinpa sitä jo alettaisiin Oulussa olla."
"Ja vaikkapa heittäisikin tuulemasta", sanoo Lauri, "kunhan vaan ei tuuli kääntyisi, niin mikäpähän olisi menomatkaa tehdessä! Kyllähän sitä myötä virtaa aina pääsee kulkemaan."
"Onhan se kyllä meno paluuta helpompi", myöntää Antti. "Vaan jos sattuisi myötätuuli paluuksikin, niin silloinhan se matka joutuisi."
"Sitäpä ei tiedä", sanoo isäntä, "minkälainen ilma teille paluuksi tulee, vaikka sattuuhan muutamille niinkin, että saavat myötätuulen mennen tullen."
"Kunpahan sattuisi meille myötätuuli mennen tullen", lausuu Antti hyvillä mielin, "niin sittenhän sitä jo tulevan viikon lopulla kotona oltaisiin."