"Mennäänhän katsomaan kuitenkin!" sanoo isäntä.
Ja niin palaavat he saareen ja isäntä nousee tutkimaan sitä seutua, jossa kummitus muka oli näyttäytynyt. Hän katselee ja kuuntelee, vaan saaressa ei näy, ei kuulu mitään outoa. Lintuset siellä vaan visertelevät puitten oksilla ja sääsket kokoontuvat heti tiheissä parvissa saareen tuliain ympärille, ahneina ihmisverta imemään. Isäntä palaa kohta veneelle, jossa naiset häntä odottavat ja niin työnnetään vene taas vesille ja lähdetään Mäntyvaaraa kohti soutelemaan, kaikilla, erittäinkin Annilla ja Tiinalla, mielet hyvin jännityksissä sen pian kadonneen aaveen johdosta.
"Minä kun ajattelen sitä aaveen kohtaa", saapi Tiina sanoakseen, ja heittää soutonsa. — Anni kuuntelemaan ruveten pitää myöskin airot koholla ja isäntä rupeaa hiljemmin huopaamaan, — "niin en voi muuta, ymmärtää kuin että se merkitsee jotain onnettomuutta."
"No, jotain kai se merkitsee", arvelee Annikin. "Vielä saattaa rutto paljon pahempaa tehdä kuin mitä se tähän asti on tehnyt."
"Voi, kyllä minä alan aavistaa", päivittelee Tiina, "että kuolema käypi uudestaan meidän talossamme. Se viittoi se kummitus niin kummallisesti veden syvyyttä kohti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, jotta katso tuonne! Siellä on hauta. Voi, kenenkähän vuoro se nyt tulee!"
"Kyllä on joku onnettomuus tulossa", huokaa Anni. "Emme tiedä täällä, mitä Oulumiehille on saattanut tapahtua."
"No, älkäähän toki liian aikaisin ruvetko murehtimaan!" lohduttaa isäntä. "Emmehän me voi tarkkaan arvata mitä se aave merkitsee — jos se aave olikaan. — Ja vaikkapa se olisikin joku ihmeellinen ennustus, niin eihän meidän sen vuoksi tarvitse surra. Kaikkihan kuitenkin tapahtuu, minkä tapahtua pitää: kaikki tapaukset ovat ennakolta määrätyt. Ja vaikka näyttäisikin joku asia meistä pahalle, niin sehän kuitenkin tapahtuu sallimuksen mukaan, ja siis se on meille hyväksi."
"Niinhän se on kyllä", myöntää Anni. "Eihän ihminen voi estää tapahtumasta sitä, minkä tapahtua pitää. Hänen täytyy vaan tyytyä kaikkeen."
"Ja terveellinen on ihmisille onnettomuuskin", lisää Tiina. "Monesti me eksymme syntiä tekemään ja sen vuoksi Herra joskus tahtoo meitä kurittaa."
Taukoaa vihdoin keskustelu ja soutajat tarttuvat taas airoihin, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin heidän soutaa liputtaessaan kiitää vene keviästi tyyntä selkää ja hautaussaari taantuu taantumistaan. Anni ja Tiina liputtavat liputtamistaan ja isäntä vakaisesti huopaelee, ja vene mennä vilistää aika sievästi, niin että vesi kohisten keulan edestä väistyy. Niin kiitää Mäntyvaaran vene sivu rannan rannan perästä, sivu niemen niemen perästä, jotka vielä kaukaa näyttävät louhikkoäyräänsä sekä milloin korkeat metsät, milloin vihannat nurmirinteet, milloin korkeat kalliotörmät. Joka suunnalla on järven pinta ihan tyyni, kirkas kuin peili, ja siihen kuvastuu kauniisti sininen taivas ja auringon loiste; vaan usein värähtää veden kalvo kalain liikkeestä. Missä lohi hypätä loiskahtaa, missä siika iloisesti telmää, missä hauki porahtaa, missä ahvenlauma tai muikkuparvi sirahtaa. Siellä täällä selällä pistäikse hottiparvi ja siinä hotit sirisevät somasti veden pinnalla, sirisevät niinkuin vesipisarat rankkasateessa.