"Ei sitä enää näykään", sanoo Tiina. "Vaan vastikään se näkyi ja se näytti niin kamalalle. Voi! Oikein minä säpsähdin."
"No, jo se minusta näytti kummalliselta", ilmoittaa Anni. "Ja oikein pahalta tuntui sitä nähdä. Ja se oli se näkyjä ihan lumivalkea, se oli niinkuin kuolleesta noussut. Voi hirveätä, kyllä se oli aave!"
"No, mikähän siellä nyt kummitteli!" ihmettelee isäntä. "Mutta näitteköhän te tarkkaan?"
"Näin minä", vakuuttaa Tiina. "Siellä kummitteli ja se kummitus siirtyi tuonne rantaan päin ja viittoi niin kummallisesti."
"Niin teki", myöntää Anni. "Se viittoi, se tahtoi näyttää, että siellä veden alla oli jotakin."
"Ihan oli", sanoo Tiina, "niinkuin se olisi tahtonut käskeä järven pohjaan katsomaan, niinkuin se olisi tahtonut mukaansa kutsua ja houkutella syvyyteen. Voi ihmettä! Se oli aave ja se merkitsi jotain."
"Sepä kummaa", sanoo isäntä. "Meidän pitää palata saareen katsomaan, jotta mikä siellä kummittelee!"
"Ei, ei!" huudahtaa Tiina. "En minä uskalla."
"No, eihän siellä mitään hätää ole", sanoo isäntä. "Koetetaan, jotta eikö sitä kummitusta likeltä nähtäisi!"
"Kyllä se ei siellä näytä itseään", arvelee Anni.