VII.
Kirkastussunnuntaina, kun ilma on lämmin ja taivas pilvetön, on kirkolla paljon väkeä koolla, jota on keräytynyt joka suunnalta seurakunnassa, nyt kun on merkkipyhä. Mikä on tullut maitse, mikä vesitse. Kirkkoniemen rantaan ovat monet sadat ihmiset laskeneet veneensä ja vene veneen vieressä on nyt maalle vedettynä siellä. Kirkkokentällä vilisee ihmisiä sadottain, vieläpä tuhansittainkin; ja näistä mitkä loikuvat pitkällään nurmella, mitkä istuskelevat mättäillä jonkun koivun varjon suojassa, mitkä seisovat, mitkä taas liikkuvat. Ja tässä väkijoukossa kuuluu monenlaista puhetta, vakaisempaa ja vilkkaampaa.
Yleensä on kokoontuneessa kansassa mieliala ja käytös hyvin rauhallinen. Rähinätä ei kuulu, lukuunottamatta poikasten jalkojen töminää, kun he kirkon portaita edestakaisin juoksentelevat ja monen pienokaisen itkua, jotka, pärevasuissa maaten, kirkon porstuassa parkuvat äideiltään ruokaa.
Mäntyvaarasta on kirkolle tullut isäntä tyttärensä Kaisun kanssa ja
Peltolasta Janne isäntä yksinään.
Mäntyvaaran isäntä on tavannut erään tuttavansa, Koivulan isännän, ja nämä nyt vakaisesti tuumailevat toistensa kanssa.
"No, teidän puolestahan pahoja asioita kuuluu", ottaa puheeksi Koivulan isäntä.
"Pahojahan no ovat", vastaa Mäntyvaaran isäntä.
"Rokko siellä on tainnut Mäntyvaarasta kaksi lasta hävittää", jatkaa puhettaan Koivulainen.
"Niin on tehnyt. Pieni Antti ja Elsahan ne sortuivat taudin uhreiksi."
"Olipa so ikävä asia."