"Tuohan Vanhalan Matti", saapi sanoakseen Mikko, joka äänetönnä on istunut lavitsalla, muista vähän syrjällä, "joka on tunnettu karhun tappaja, kuuluu saaneen joskus loukkaallakin metsän pedon hengiltä."
"Onhan se saanut", sanoo Lauri, "puheitten mukaan. Ja kyllä on meidän tehtävä se loukas. Tulisihan se ansaksi sekin ja saattaisi kyllä metsän kuninkaalta hengen ottaa, kun se vaan sattuisi sinne menemään."
"Siinäpä se", sanoo Kaisu. "Mutta kyllä se ei sinne mene niin kauan kuin sillä on vielä ne lehmäin raadot syömättä."
"Kyllä se silti saattaa mennä", väittää Lauri, "kun pannaan sille oikein hyvä syötti; enkä minä vielä vahtuuta heitä."
"Tehkäähän loukas!" kehoittaa Anni. "Ehkäpä sattuisi sitten pyynti paremmin onnistumaan."
"Mutta oletteko isä koskaan loukasta nähnyt?" kysyy Lauri.
"En minä kyllä nähnyt ole", vastaa isäntä, "vaan olen minä siitä siksi paljon kuullut puhuttavan, jotta tiedän, minkälainen se on. Vivusta en varmaan voisi sanoa, minkälainen se on. Mutta minä ajattelen, että me otamme Vanhalan Matin neuvojaksi ja vivun laittajaksi."
"Se kyllä käypi laatuun. Mutta milloinka me rupeamme siihen loukkaan tekoon."
"No, laitetaan heti sana Vanhalaan, niin pääsemme työhön käsiksi niin pian kuin Matti tänne ehtii, ehkä huomenna. — Mutta nyt lähtekäämme leikkuuta jatkamaan!"
Anni lähtee Vanhalaan sanaa viemään ja toiset hankkiutuvat pellolle lähtemään. Lauri ja isäntä sekä Kaisu lähtevät edeltä, vaan Mikko jo heidän mentyään rupeaa hitaasti pellolle päin astumaan. Emännällä on nyt muuta tekemistä, jottei hän jouda leikkuutyöhön.