"No, eikö löytynyt?" kysyy emäntä heti miesten sisään astuttua.
"Eipä", vastaa isäntä ja istahtaa penkille. "Se katosi, se vasikka, kerrassaan, nahkoineen kaikkineen."
"No, katosi se", vakuuttaa Lauri, hänkin istumapaikan itselleen valiten. "Ei kuulunut siitä niin ääntäkään, ja metsän kuningas oli siksi viisas, ett'ei pannut puumerkkiään siihen, mistä oli kulkenut."
"No, kyllä se pahuus oli sukkela menemään. Kumma oli, mitenkä se pääsi jättämään, vaikka sillä oli elukka kannettavana. Miten tuo lieneekin sitä kantanut, vaan ei siltä kulku kuitenkaan hidastunut, koskapahan emme tavottaneet."
"No, oli se tapausta!" lausuu kummissaan emäntä.
"Kyllä se oli soma tapaus", päivittelee Tiina. "En tuota ennakolta osannut aavistaa."
"Kukapa sitä osasi aavistaa!" sanoo isäntäkin.
"Se vasta kummaa oli minusta", puuttuu keskusteluun Mikko, "että se uskalsi ihan paimenen nähden vasikkaan kajota. Enpä ole sattunut kuulemaan, että se koskaan ennen olisi niin tehnyt."
"Kyllä oli tapausta tämä", pahoilee yhä emäntä. "Ja kovinhan se tuntuu ikävältä, kun ei karja enää säily paimenenkaan turvissa."
"Olihan se ikävä asia", myöntää isäntä, "että joutui Mielikki metsän saaliiksi, ja kyllä mörkö on sen jo niin hyvään paikkaan kätkenyt tai jo syönyt sen suuhunsa nahkoilleen kaikkineen, ett'ei sitä voida enää löytää mistään. Mutta ei tälle asialle enää voida mitään. Se oli niin sallittu ja sen vuoksi se tapahtui. — Näet nyt Kaisu", sanoo hän sitten Kaisun puoleen kääntyen, "ett'ei ole paimenestakaan apua karjalle."