"Kyllä siitä on apua", puolustelee Kaisu itseään. "Mutta Tiina ei ollut oikein valpas ja tarkkaavainen."
"Minäkö!" huudahtaa Tiina. "Teinhän minä kaikkea mitä voin."
"Olisit huutanut ja säikytellyt sitä petoa, kun se rupesi karjaa hätyyttämään."
"Enhän minä kerennyt havaitakaan sitä ennenkuin sillä jo oli vasikka kynsissä. Enhän silloin voinut sille mitään eikä olisi toinenkaan minun sijassani mitään saattanut tehdä."
"Eihän tämä asia ole Tiinan syy", sanoo isäntä. "Se kun oli kerta määrätty tapahtuvaksi, niin sen täytyi tapahtua, eikä siihen paimen mitään voinut. Eihän kukaan voi sallimukselle mitään."
"No, en tiedä", väittää Kaisu. "Mutta kyllä en minä Tiinan sijassa olisi yhtään elukkaa karjasta päästänyt metsän kynsiin."
"Oleppa sanomatta!" vastustaa Tiina, "Kun olisit ollut minun sijassani, niin et olisi kerennyt mitään ajatellakaan, ennenkuin jo metsä vasikan kanssa olisi ollut kaukana näkymättömissä."
"Älähän! Ei olisi metsä tullut likellenikään, kun minä olisin aina huutanut tai laulellut."
"No, mitä tuossa tyhjää intätte!" virkkoo isäntä. "Tämä asia ei kuitenkaan muutu. Se tapahtui niinkuin oli sallittu."
"Niin", myöntää emäntä. "Tulihan tosin vahinko, vaan minkäpä sille tekee! Se oli sallittu. Mutta, Tiina, saat sinä vielä mennä paimeneksi; sillä karja peloissaan ammoilee tuolla vaaran rinteellä, eikä uskalla mihinkään liikkua paimenetta."