Kevät teki tuloaan Suomeenkin. Päivä päivältä nousi aurinko yhä korkeammalle. Yhä lämpimämmin nuoleskelivat sen säteet sitä metsän peittämää vuorenharjannetta, jonka juurella Onni Laurilan lapsuudenkoti sijaitsi.
Harjanteen kummallakin puolella lirisivät jo pienet purot, hajottaen sisällyksensä sinne tänne laaksoon Laurilan talon ympärillä. Taloa läheisillä pelloilla alkoi lumivaippa jo tulla raskaaksi ja märäksi. Pellonojistakin kuului jo hiljaista lorinaa, kun vesi jään alatse pyrki läheistä järveä kohti. Itse järvenkin jää oli jo hyvin haparaa; siellä täällä pilkisti sula vesi esiin, ikäänkuin tervehtien kevätauringon ystävällisiä säteitä.
Sydänpäivällä alkoi harjanteen itäosasta lähtevä pieni Vuolukoski pitää ennestään tuttua kohinaansa, jota Onni lapsena oli niin ihaillut. Jäänlohkare toisensa jälkeen syöksyi siitä alas.
Tuli aikainen kevät harvinaisen kovan talven jälkeen. Ympäri koko Suomenniemen kävivät sen uutta elämää luovan vaikutuksen merkit yhä näkyvimmiksi. Muuttolinnut palasivat etelän maista, routa suli maasta ja puut kävivät hiirenkorvalle. Kevät, tuo ihmeellinen Pohjolan kevät, oli taas tullut…
On ilta. Aurinko tekee laskuaan. Punertavana ja hohtavan säteilevänä valoi se kultaavaa loistoaan järven takana olevan mahtavan petäjikön latvojen lomitse ja kuvasi järven pintaan ihmeellisen kauniita väriloistojaan. Taivaan ollessa idässä teräksensininen, vaihteli siinä taivaankaaren kaikki värit, kunnes ne viimein läntisellä taivaanrannalla olivat ikäänkuin yhtenä tulimerenä. Kun tuo hehkuva tulipallo viimein katosi harjanteen taakse, muuttuivat nuo loistavat värit vähitellen hämäriksi. Ja iltahämyn jälkeen tuli yö, varhainen ihmeellinen kevätyö, täynnä haavelua elämästä ja onnesta, tuon lyhyen ja kaiholla odotetun kesän herttaisesta tulosta…
Eräänä tuollaisena iltana nousi Onni Laurila harjanteen korkeimmalle huipulle katselemaan keväisen ilta-auringon laskua. Hän näytti vaipuneen tulevaisuusmietiskelyihinsä. Jotakin uutta ja outoa liikkui hänen sielussaan. Hetkisen mietiskeltyään nousi hän ylös, ojensihe suoraksi ja sanoi:
— Se on päätetty. Vielä tänä iltana ilmotan isävanhukselle päätökseni. Minä lähden pitkälle matkalle. Tahdon nähdä Atlannin ja sen takana olevat maat. Tässä talossa ei minua enää tarvita. Olen ilmankin jo kauan ollut sen rasituksena. Veljeni katsovat minua karsain silmin, eikä isäkään näy minusta enää suuresti pitävän, koska en äitivainajani toiveita täyttäen ruvennut papiksi. Siinä toivossahan vanhempani ovat minua kouluttaneet. Janne, Kalle ja Antti ovat rotevia miehiä; he tulevat mainiosti toimeen ilman minua, jota he tämän tästä nimittävät tyhjäntoimittajaksi ja haaveilijaksi, kun olen kulettanut aikani koulunpenkillä. Sisareni Anna ja Ilmi hoitavat minun lähdettyäni talon askareet niinkuin ennenkin. Hekin pitävät minua naismaisena. Pois minä lähden, ensin Amerikkaan ja sitten —. Samantekevä, mihin siellä menen, jos en löydä onnea.
Onni lakkasi yksinpuhelustaan. Linnut visertelivät puitten oksilla. Nekin tuntuivat sanovan hänelle jäähyväisiä. Olivathan ne jo niin monta vuotta häntä katselleet. Takavuosina olivat ne nähneet hänet laaksoissa ja niityillä hakevan kukkia, joita hän tarvitsi koulussa.
Oli jo myöhäinen kun Onni palasi kotiinsa. Suoraa päätä meni hän isän kamariin. Vanhus loikoi jo sängyssä, kuitenkin vielä riisuutumatta.
— Missä sinä, Onni, näin myöhäiseen olet ollut? Kaiketi taas Perälän Arvon pakinoilla. Te näytätte olevan erinomaiset ystävykset. Mitä te oikein panette kokoon? Sinä olet paljon lukenut mutta Arvo ei ole saanut muuta opetusta kuin mitä kansakoulu tarjoaa. Kuinka te oikeastaan sovitte yhteen?