— Herra Mc Dean ennustaa laivan hukkuvan, mutta onneksi ei se ennustus toteudu.
— Saadaan nähdä, sanoi Mc Dean oudolla äänenpainolla.
V LUKU.
Näkymättömiä yhdyssiteitä.
Minä kutsuisin häntä vuosisatansa suurimmaksi neroksi, sanoi Alice Mc Dean nojatuolissa istuessaan, kun oli juuri lukenut valtamerellä joka päivä ilmestyvän lehden sen osan, jossa puhuttiin langattomasta sähkölennättimestä. — En tiedä ketään miestä, jota ihailisin niin suuresti kuin signor Marconia.
— Minun maamieheni on kadehdittava, huokasi ruhtinas Uffiezi, joka istui Alicen vieressä toisella tuolilla.
— Minun mielikuvitukseeni ei vaikuta laivassa mikään enemmän kuin noitten ihmeellisten kipinäin ajatteleminen, kipinäin, jotka kiitävät laivasta toiseen eetteriaaltojen kautta ja panevat ihmiset toistensa yhteyteen. On jonkin yhdistämä, jota ei voi nähdä, joka ei tarvitse mitään johtoa välittäjäkseen, ja joka paljaan ilman läpi löytää tiensä oikeaan paikkaan, sinne, mihin halutaankin. Näkymättömiä yhdyssiteitä…
— Se oli hyvä nimi — näkymättömät yhdyssiteet, sanoi ruhtinas Uffiezi. Samallaiset näkymättömät siteet yhdistävät ihmisten sydämet toisiinsa ja ajatukset, mitkä kulkevat aivoista aivoihin, jos ihmiset ovat toisilleen myötätuntoisia.
— Kertokaa. Selittäkää, jos osaatte.
— Asia on kokonaisuudessaan hyvin yksinkertainen. Laivoissa on yhtäläiset lähetys- ja vastaanottolaitokset kiinnitettyinä samalla tavalla jännitettyihin soittokoneihin, jotka ovat samassa huoneessa. Mitä tahansa toisen soittokoneen jännettä liikuttaa, saa vastaukseksi saman äänen toisessa. Siinä on langattoman sähkölennättimen peruste. Monimutkaisempi ei se salaisuus ole.