— Älkää surko. Kyllä Eino siitä oppii, kun tulee vanhemmaksi. Ehkä hän malttaa mielensä ja tulee myöhemmin Amerikkaan, lohdutti poika.
— Kyllä se Eino oli kummallinen, kun sanoi, ettei hän lähde meidän kanssamme hukkumaan. Hän tahtoi ennustaa, että tämä laiva hukkuisi.
— Hyvää päivää! Saanko kysyä, mistä ollaan, kuului samassa osanottoa todistava miehenääni tuon naisen sivulta.
— Hyvää päivää! Me olemme Rauman kaupungin läheltä. Mieheni on
Amerikassa, ja me menemme hänen luokseen.
— Mutta minä kuulin äsken, ettette saanut mukaanne kaikkia lapsianne, sanoi puhuttelija, joka ei ollut kukaan muu kuin Onni Laurila.
— En saanut, vastasi vaimo. — Eino-poika ei tahtonut lähteä mistään hinnasta matkaan.
— Mistä syystä ei?
— No sanokaas sitä. Poika väitti, että me hukkuisimme matkalla, ja ettei hän haluaisi hukkua meidän mukanamme.
Syvä huokaus pääsi Laurilan rinnasta, ja hänen huulensa liikkuivat.
— Tyyne, sanoi hän puoliääneensä.