»Heittäkää ulos se mies!» ärjäsi morsiameni isä, ja silloin hyökkäsivät herrat tuoleiltaan ja karkasivat minua kohti.
Luulin sydämeni pakahtuvan tuskasta, kun huomasin kuinka mielettömältä ja vähäpätöiseltä heistä tuntui kaikki, mikä minusta oli niin selvää ja tärkeää. Käsitin, että en voi muuttaa heidän mieltänsä. Sydämeni oli tuntunut äsken niin lämpimältä, että olin luullut voivani sulattaa sen hehkulla vaikka jäävuoria, mutta nyt tunsin, että ympäristöstäni huokuva jäätävä kylmyys alkoi levetä minuunkin. En tuntenut pienintäkään vihaa noita miehiä kohtaan, jotka olivat valmiit hyökkäämään kimppuuni. Säälin vain heitä ja koko maailmaa.
Vaikka olinkin epätoivon partaalla, en tahtonut vielä luopua asiastani. Koetin heitä yhä saada vakuutetuiksi. Liikutukselta en voinut enää puhua selvästi. Rintani huokui, nyyhkytykset ja huokaukset katkasivat ääneni. – Silmänräpäystä myöhemmin huomasin istuvani vuoteellani tohtori Leeten asunnossa olevassa huoneessani. Kirkas aamuaurinko paistoi ikkunasta sisälle. Vedin syvään henkeäni. Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani ja jokainen hermoni vapisi.
Kuten on pakenevan rangaistusvangin mieli, joka on nähnyt unta, että hän on uudelleen saatu kiinni ja suljettu pimeään, kosteaan koppiinsa, mutta herääkin ja näkee silmänsä avattuaan yllänsä avaran, kirkkaan taivaan, siten oli minunkin mieleni huomatessani, että palaamiseni yhdeksännelletoista vuosisadalle olikin vain unta ja elämäni kahdennellakymmenennellä vuosisadalla todellisuutta.
Nuo kauheat, tärisyttävät kohtaukset, joita olin nähnyt unissani ja jotka niin hyvin sopivat yhteen aikaisemman kokemukseni kanssa, olivatkin Jumalan kiitos, nyt jo ohitse, vaikka ne kerran olivat olleet todellisia, ja voivat kautta aikojen, kun vain katselemme oloja taaksepäin, nostaa silmiimme säälin kyyneleitä. Jo aikoja sitte olivat sortajat ja sorretut, profeetat ja pilkkaajat olleet tomuna. »Rikas» ja »köyhä» ovat jo monta miespolvea olleet unhotuksiin joutuneita, merkityksensä menettäneitä sanoja.
Mutta kun vielä sanomattoman kiitollisuuden valtaamana ihailin suuremmoista maailman vapauttamista ja ylistelin onnea, joka oli sallinut minun nähdä se, valtasi minut äkkiä, kuten puukonpisto häpeän, omantunnon vaivojen ja tuskallisten itsesyytösten tunne, joka painoi pääni alas ja sai minut toivomaan, että hauta olisi kätkenyt helmaansa minut samoin kuin muutkin aikalaiseni. Sillä olinhan minäkin ollut tuon kurjan aikakauden jäsen. Mitä olin tehnyt, jouduttaakseni sitä vapautusta, josta nyt rohkenin iloita? Mitä olin minä, joka olin elänyt noina julmuuden ja mielettömyyden aikoina, tehnyt saadakseni kurjat olot hävitetyksi? Olin katsellut yhtä välinpitämättömästi veljieni kurjuutta, epäillyt yhtä kyynillisesti parempain olojen mahdollisuutta, ihaillut vallitsevaa sekasortoa ja pimeyttä yhtä innokkaasti, kuin kuka muu aikalaiseni tahansa. Persoonallista vaikutusvaltaani käyttäen olin pikemmin koettanut estää kuin edistää sitä ihmiskunnan vapauttamista, jota silloin jo valmisteltiin. Mitä oikeutta oli minulla riemuita pelastuksesta, joka oli minun syyttäjänäni, mitä oikeutta oli minulla nauttia päivän onnea, jonka sarastusta olin pilkannut?
»Parempi olisi ollut sinulle, paljoa parempi olisi ollut», kaikui ääni sielussani, »jos tuo ilkeä uni olisi todellisuutta ja tämä kaunis todellisuus unta! Kauniimpaa olisi ollut puolustaa ristiinnaulitun ihmiskunnan asiaa pilkallista sukupolvea vastaan, kuin juoda täällä lähteistä, joita et ole ollut avaamassa, ja syödä hedelmiä puista, joiden hoitajia olet muinoin ollut kivittämässä!»
Ja sieluni vastasi: »Parempi tosiaankin!»
Kun vihdoin kohotin pääni ja loin katseeni ulos ikkunasta, astui Edit raittiina kuin aamu puutarhaan ja alkoi poimia kukkia. Nopeasti riensin hänen luoksensa. Polvistuin hänen eteensä ja tunnustin kyynelten vuotaessa, kuinka arvoton olin hengittämään tämän kultaisen aikakauden ilmaa ja vielä arvottomampi sulkemaan syliini sen ihaninta kukkaa.