»Ehkä herra West haluaa tänään syödä päivällisen »Elefantissa?» sanoi Edit lopettaessamme aamiaisen.
»Se on meidän piirimme ravintola», selitti isä. »Kaikki ruokamme keitetään yleisissä keittiöissä, kuten jo eilen kerroin teille. Ravintolassa syödessä on ruoka vaihtelevampaa ja palveleminen huolellisempaa kuin kotona. Aamiainen ja illallinen syödään tavallisesti kotona, koska ei katsota maksavan vaivaa lähteä niitä varten ulos. Mutta päivällinen syödään säännöllisesti muualla. Sillä aikaa kuin olette ollut meillä, emme ole menetelleet näin, koska arvelimme, että on parasta odottaa, kunnes ehditte hiukan tutustua vallitseviin oloihin ja tapoihin. Mitä arvelette nyt? Syömmekö tänään päivällisen ravintolassa?»
Vastasin suostuvani ehdotukseen mielelläni.
Hetken kuluttua tuli Edit nauraen luokseni ja sanoi:
»Keksin eilen erinomaisen tuuman miettiessäni, miten voisin saada teidät koteutumaan tänne, kunnes olette ehtinyt tutustua tapoihimme. Mitä sanotte, jos saatan teidät omien aikalaistenne seuraan, vieläpä sellaisten, jotka varmaankin ovat aikoinaan olleet teille hyvinkin tuttuja?»
Vastasin jotenkin epämääräisesti, että se luonnollisesti olisi minusta hauskaa, mutta mahdotonta oli minun käsittää, miten tuuman voisi toteuttaa.
»Tulkaa kanssani!» vastasi hän nauraen. »Saatte nähdä, että minä voin pitää sanani».
Monet kummalliset tapaukset, joita olin kokenut, olivat luonnollisesti vaikuttaneet, etten ollut aivan herkkä hämmästymään, mutta siitä huolimatta tunsin jonkinlaista jännitettyä uteliaisuutta seuratessani Editiä erääseen huoneeseen, jossa en ollut vielä käynyt. Se oli pienoinen, kodikas kammio, seinät kirjakaappien peitossa.
»Täällä ovat ystävänne», sanoi Edit osottaen erästä kaappia. Ymmärsin hänen tarkoituksensa luotuani pikaisen silmäyksen kirjojen selkämyksiin. Siinähän oli Shakespeare, Milton, Wordsworth, Shelley, Tennyson, Defoe, Dickens, Thackeray, Hugo, Hawthorne, Irwing ja joukko muita sekä minun aikuisiani että vanhempia kirjailijoita. Edit oli tosiaankin täyttänyt lupauksensa, vieläpä paljoa täydellisemmin, kuin toteuttaessaan sen puustavillisesti. Hän oli saattanut minut ystävien joukkoon, jotka olivat pysyneet yhtä nuorina kuin minäkin, huolimatta vuosisadasta, mikä oli kulunut siitä, kun olin viimeksi ollut tekemisissä heidän kanssansa. Heidän henkevä innostuksensa oli vieläkin yhtä ylevä, heidän pilapuheensa yhtä sattuvat, heidän naurunsa ja kyyneleensä yhtä tarttuvat kuin silloinkin, kun heidän teoksensa lyhensivät kuluneen vuosisadan ihmisten aikaa. En ollut enää yksin enkä voinutkaan tuntea itseäni yksinäiseksi sellaisessa seurassa, huolimatta siitä suuresta katkelmasta, mikä erotti entisen elämäni nykyisestä.