»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos joku kansa, jolla on luonnon määräämä yksinoikeus joihinkin tavaroihin ja luovuttaa näitä muihin maihin enemmän, kuin se itse käyttää, korottaisi hinnat hyötyäksensä naapurinsa kustannuksella? Omat kansalaiset joutuisivat luonnollisesti myöskin maksamaan samoista tuotteista korotetun hinnan, mutta siitä huolimatta tuottaisi menettely kansalle siksi suurta hyötyä, että se palkitsisi moninkertaisesti tämän tappion».
»Kunhan lähemmin opitte tuntemaan, miten kaikkien tavarain hinnat määrätään, niin huomaatte helposti, kuinka mahdotonta niitä on muuttaa muulloin kuin niiden valmistamiseen tarvittavan ajan tai työn vaikeuden muuttuessa», vastasi tohtori Leete. »Jo tämä periaate, joka on käytännössä sekä kansainvälisessä että kansallisessa liike-elämässä, estää mainitsemanne menettelyn. Ja sitäpaitse käsitämme aivan selvästi, että niinhyvin kansalliset kuin kansainvälisetkin edut ovat yhteiset, sekä olemme syvästi vakuutettuja siitä, että itsekkäisyys on suurinta hulluutta. Tämä tieto ja vakuutus on nykyjään jo juurtunut siksi syvälle ajatus- ja toimintatapaan, ettei pelkäämäänne epärehellisyyttä voi sattua. Me odotamme kaikki aikaa, jolloin kaikki maailman valtiot voidaan lopullisesti yhdistää yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Se on epäilemättä yhteiskunnan lopullinen muoto. Siitä johtuu uusia etuja, joita ei nykyinen yhdenarvoisten valtioitten liitto voi vielä luoda. Nykyinenkin järjestelmä jo on kuitenkin siksi hyvä, että jätämme mielellämme sen aatteen toteuttamisen tulevien sukupolvien tehtäväksi. Onpa muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittävät, ettei tuo yhdistymisaate koskaan toteudu, koska nykyinen liittojärjestelmä ei ole ainoastaan yhteiskuntakysymyksen väliaikainen, vaan sen lopullinen ja paras ratkaisu».
»Miten menettelette», kysyin, »jos ei kahden kansakunnan välinen tili päättyisikään tasan? Otaksukaammepa esimerkiksi, että olemme lähettäneet Ranskaan enemmän tavaroita, kuin Ranska meille».
Tohtori sanoi: »Joka vuoden lopussa tarkastetaan jokaisen kansan kirjat. Jos Ranska on meille velkaa, voimme me vuorostamme olla velkaa ehkä jollekin toiselle kansalle, joka taas on velkaa Ranskalle, j. n. e. Erotukset, jotka jäävät tasaamatta, kun kansainvälinen neuvosto on päättänyt tilit ja hyvittänyt saatavat kansojen kesken, eivät missään tapauksessa ole suuria. Mutta olkootpa ne minkälaisia tahansa, vaatii liittoneuvosto, että ne tasoitetaan vuoden tai parin kuluessa. Se voi myöskin vaatia tasoitusta milloin tahansa, jos se huomaa, että erotus tulee kovin suureksi, sillä kansojen ei anneta joutua kovin suureen velkaan toisillensa, koska niiden välinen ystävyydentunne voisi siitä kärsiä. Samasta syystä valvoo liittoneuvosto huolellisesti myöskin sitä, että kansojen väliset vaihtotavarat ovat parasta laatua».
»Mutta miten tasoitatte lopulliset erotukset, kun teillä ei ole rahoja?» kysyin.
»Kunkin maan tärkeimmillä tuotteilla. Aikoinaan on sovittu siitä, mitä tuotteita ja kuinka paljon jokaisen maan on tällaisissa tapauksissa suoritettava».
»Haluaisinpa vielä saada tietää, miten on siirtolaisuuden laita», kysyin minä. »Kun jokainen kansa muodostaa suljetun tuotanto-osuuskunnan, ja kaikki tuotannon välikappaleet ovat kansan omaisuutta, täytyy siirtolaisten, jos heidän ensinkään sallitaan astua maihin, kuolla nälkään. Luullakseni ei siis nykyjään enää voi olla puhettakaan siirtolaisuudesta».
»Päinvastoin on siirtolaisuus vieläkin yleistä, jos nimittäin tarkoitatte siirtolaisilla henkilöitä, jotka muuttavat maasta toiseen, asettuaksensa sinne asumaan», vastasi tohtori Leete. »Asia on järjestetty yksinkertaisen kansainvälisen sopimuksen kautta siten, ettei kukaan joudu kärsimään siitä vahinkoa. Jos esim. joku yhdenkolmatta ikäinen mies muuttaa Englannista Amerikaan, menee Englannin kansalta hukkaan hänen ylläpitoonsa ja kasvatukseensa käytetyt varat, mutta Amerika saa työntekijän ilmaiseksi. Amerikan siis tulee luonnollisesti korvata tämä Englannille. Sama periaate on kaikkialla käytännössä. Jos henkilö muuttaa pois maasta palveluskautensa lopulla, maksetaan korvaus sille maalle, johon hän muuttaa. Työhön kykenemättömistä henkilöistä pitää oma kansa huolen. He saavat muuttaa ainoastaan silloin, kun kansa takaa heidän toimeentulonsa. Näiden ehtojen mukaan on jokaisella oikeus muuttaa, milloin haluaa».
»Mutta miten menetellään, jos joku tahtoo matkustella huvikseen tai lähteä tutkimusretkille? Miten voi muukalainen matkustaa maissa, joiden asukkaat eivät ota maksuksi rahaa, vaan saavat toimeentulonsa tavalla, josta matkustaja ei voi päästä osalliseksi. Hänen luottokorttinsa ei tietysti voi säilyttää voimaansa vieraassa maassa. Miten hän voi maksaa matkansa?»
»Amerikalainen luottokortti on Europassa nykyjään yhtä hyvä, kuin ennen amerikalainen kulta», vastasi tohtori Leete. »Ja ehdotkin ovat samat: se tulee vain vaihtaa sen maan maksuvälikappaleihin, missä kulloinkin matkustetaan. Amerikalainen, joka saapuu Berliniin, vie luottokorttinsa liittoneuvoston paikallistoimistoon ja saa saksalaisen luottokortin, joka vastaa joko täyttä amerikalaisen kortin arvoa tai ainoastaan osaa siitä, kuinka omistaja kulloinkin haluaa. Liittoneuvoston kirjoihin merkitään kysymyksenalainen summa Amerikan maksettavaksi Saksalle».