»Se on hävitetty jo ennen minua, mutta olen kuullut siitä kerrottavan», sanoi tohtori Leete, kun mainitsin asiasta aamiaista syödessämme. »Meillä ei ole enää vankiloita. Kaikki atavismin tapaukset hoidetaan sairaalassa».
»Atavisminko tapaukset!» huudahdin ihmeissäni.
»Niin», vastasi tohtori Leete. »Ainakin puoli vuosisataa sitte ja luullakseni jo aikaisemminkin lakattiin näitä onnettomia rankaisemasta».
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte», sanoin. »Atavismiksi kutsuttiin meidän aikakaudellamme sitä, kun jossakin elävässä henkilössä esiintyi erittäin selvästi joku hänen esivanhemmissansa tavattu erityinen piirre. Tarkoitatteko, että rikoksia pidetään nykyjään tällaisina esi-isien aikaisemmasta menettelystä johtuvina ilmiöinä?»
»Pyydän anteeksi», vastasi tohtori Leete hymyillen puoleksi leikillisesti puoleksi hyvittelevästi, »mutta kun kysytte noin suoraan, täytyy minun tunnustaa, että niin teemme».
Olin kuullut jo niin paljon seikkoja, jotka osottivat jyrkkää eroa yhdeksännentoista- ja kahdennenkymmenennen vuosisadan siveyskäsitteiden välillä, että olisi ollut mieletöntä loukkautua tohtori Leeten sanoista. Ja jos ei tohtori olisi puhunut niin anteeksipyytävällä äänellä eikä rouva Leete ja Edit näyttäneet niin kiusallisesti hämmästyneiltä, en varmaankaan olisi punastunutkaan, kuten nyt kävi, kun vastasin:
»Minulla ei tosiaankaan ole ollut syytä ylpeillä aikalaisistani, mutta totta puhuen – –»
»Mehän teidän aikalaisianne olemme, herra West», kiirehti Edit keskeyttämään. »Aikalaisia ovat ne, joiden joukossa eletään, ja koska elätte meidän keskuudessamme, olette te aikalaisemme».
»Kiitos, neiti! Koetan ajatella samalla tavalla kuin te», vastasin, ja mieliharmini katosi heti, kun näin hänen katseensa. »Olenhan sitäpaitse kasvatettu Kalvinin uskoon», jatkoin nauraen, »joten minun ei tarvitsisi laisinkaan ihmetellä väitöstä, että rikokset ovat isien perintöä».
Tohtori Leete jatkoi: