»Itse asiassa emme suinkaan käytä sanaa atavismi viitataksemme sillä teidän aikalaisiinne – Edit suokoon anteeksi, että käytän sitä sanaa – emmekä suinkaan tahdo väittää, että pidämme, aineellista edistystä lukuunottamatta, itsiämme parempina, kuin silloiset ihmiset olivat. Teidän aikakaudellanne johtui ainakin yhdeksäntoista kahdeskymmenesosaa rikoksista – jos käsitämme sanan laajimmassa merkityksessään ja otamme lukuun kaikki hyljättävät teot – yksityisten erilaisista varallisuussuhteista. Köyhiä ajoi puute rikoksiin, rikkaita taas suuremman voiton toivo sekä halu pitää ennen voittamansa omaisuuden. Kaiken rikoksellisuuden aiheuttajana oli joko suoraan tai välillisesti rahan himo. Rahan omistaminen merkitsi silloin kaiken hyvän omistamista. Se oli sen myrkyllisen rikkaruohon juuri, jota lainsäädäntö-, tuomioistuin-ja poliisikoneistonne tuskin voi estää tukahduttamasta sivistystänne tykkänään. Kun asetimme kansan kaiken omaisuuden yksinoikeutetuksi isännäksi ja takasimme jokaiselle yksilölle riittävän toimeentulon, poistimme samalla toisaalta kaiken kurjuuden ja estimme toisaalta varallisuuden kasaantumisen. Siten revimme juuret siltä myrkylliseltä kasvilta, joka loi varjoaan koko teidän yhteiskuntanne ylitse, ja se kuivui kuten Joonaan kurpitsa yhdessä ainoassa päivässä. Se suhteellisesti pieni määrä rikoksia, mikä ilmestyi henkilökohtaisina väkivaltaisuuksina ilman että voitonhimo oli vaikuttimena, rajoittui jo teidän aikakaudellanne ainoastaan valistumattomiin ja eläimellisissä oloissa eläviin ihmisluokkiin. Nykyjään, jolloin kasvatus ja hyvät tavat eivät enää ole muutamien harvojen etuoikeuksia, vaan kaikkien yhteisomaisuutta, kuullaan tuskin puhuttavankaan moisista hirmutöistä. Käsittänette siis, minkätähden käytämme sanaa atavismi, kun puhumme rikoksista. Teemme niin, koska melkein kaikilta niiltä eri rikoksilta, mitä te tunsitte, nyt puuttuu varsinaisia syitä. Jos niitä siitä huolimatta sattuu, voidaan ne selittää ainoastaan esi-isiltä perittyjen luonteenominaisuuksien sairaloisina ilmauksina. Te kutsuitte henkilöitä, jotka varastivat ilman varsinaista syytä, kleptomaaneiksi ja piditte vääränä rangaista heitä samoin kuin muita varkaita. Menettelitte todellisten kleptomaanien suhteen aivan samoin, kuin me menettelemme atavismin uhrien kanssa. Me surkuttelemme ja säälimme heitä sekä asetamme heidät tarkan, mutta lempeän valvonnan alaisiksi».
»Teidän oikeuslaitoksillanne lienee helppo työ», huomautin. »Kun ei teillä ole varsinaista yksityisomaisuutta, ei liikeriitoja kansalaisten kesken, ei kiinteimistöjä jaettavina eikä velkoja perittävinä, ei teillä myöskään voi olla näistä johtuvia käräjäjuttuja, ja kun ei täällä myöskään ole toisen omaisuuden anastamisesta johtuvia rettelöitä sekä ainoastaan aniharvoja rikoksia, ette luullakseni ensinkään tarvitse tuomareita ettekä asianajajia».
»Asianajajia meillä ei ole ainoatakaan», vastasi tohtori Leete. »Kun kansan ainoana tarkoitusperänä riita-asioissa on saada totuus selville, olisi peräti typerää laskea asiaan osallisiksi henkilöitä, joiden ainoana tehtävänä on saada se sotketuksi ja peitetyksi».
»Kuka sitte puolustaa syytettyjä?»
»Jos hän on syyllinen, ei hän tarvitse puolustajaa, sillä hän tunnustaa useimmiten syyllisyytensä itse», vastasi tohtori Leete. »Syytetyn vastaus syytökseen ei ole meillä enää pelkkä muotoseikka, kuten teillä, vaan se vaikuttaa ratkaisevasti asian päätökseen».
»Ette kai tarkoittane, että syytetty julistetaan vapaaksi, jos hän väittää olevansa syytön?»
»Sitä en tarkoita. Ketään ei syytetä yksinomaan epäluulojen perusteella, ja vaikka hän kieltääkin, jatketaan tutkintoa siitä huolimatta. Mutta näin käy ainoastaan aniharvoin. Useimmiten syytetty tunnustaa. Jos hän valhettelee ja todistetaan sittemmin selvästi syylliseksi, tuomitaan hänelle kaksinkertainen rangaistus. Valhetta kuitenkin kammotaan niin syvästi, että ani harvat rikolliset koettavat sen avulla pelastua».
»Sepä on kummallisinta, mitä olen tähän asti kuullut!» huudahdin. »Jos valhe on joutunut pois käytännöstä, on täällä tosiaankin »uusi taivas ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu», kuten profeetta on ennustanut».
»Samoin uskovat monet muutkin nykyjään», vastasi tohtori. »He väittävät, että elämme tuhatvuotisessa valtakunnassa, ja paljon onkin seikkoja, jotka näyttävät puolustavan tätä väitöstä. Mutta suotta te sitä ihmettelette, että valhetteleminen on kadonnut maailmasta. Ei siinä ole mitään ihmeteltävää. Olihan valhe jo teidänkin aikakaudellanne harvinaista samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvain henkilöiden kesken. Pelosta johtuva valhetteleminen oli arkuuden merkki ja petosta tarkoittava valhe keinottelun välikappale. Ihmisten erilainen taloudellinen asema ja voiton himo jakoivat lakkaamatta palkintoja valhettelijalle. Mutta siitä huolimatta kammoivat jo silloin valhetta kaikki ne, joiden ei tarvinnut pelätä eikä koettaa pettää toisiaan. Kun nykyjään olemme kaikki samanlaisessa taloudellisessa asemassa, kun ei kenenkään tarvitse enää pelätä toistansa eikä kukaan voi vähintäkään hyötyä toisen pettämisestä, on valheen kammominen käynyt niin yleiseksi, että nekin, jotka jossakin suhteessa ovat rikoksentekijöitä, alentuvat, kuten sanottu, ainoastaan aniharvoin valhettelemaan. Jos syytetty kuitenkin turvautuu valheeseen, määrää tuomari kaksi toveriaan selittämään asiaa. Toinen näistä puolustaa syytettyä, toinen koettaa saada selville todisteita hänen syyllisyydestään. Kuinka vähän näillä miehillä on yhtäläisyyttä teidän aikanne palkattujen syyttäjäin ja puolustajain kanssa, jotka jo ennakolta ottivat tehtäväkseen joko syytetyn vapauttamisen tai langettamisen, huomaatte siitä, että tutkinto on alettava alusta, elleivät molemmat tule aivan yksimieliseen päätökseen syytöksen suhteen. Jos jomman kumman menettely edes hiukan vivahtaisi puolueelliselta, pidettäisiin sitä tavattomana häpeänä».
»Ovatko siis sekä syyttäjä että puolustaja myöskin tuomareita?» kysyin.