»Älkää millään muotoa!» vastasin. »Paljoa mieluummin haluan kuunnella, mitä herra Bartonilla on sanottavaa».
»Kuten tahdotte», vastasi isäntäni.
Kun tohtori kääntyi minuun, kosketti Edit erästä seinässä olevaa nappia, jolloin herra Bartonin ääni äkkiä vaikeni. Nyt painoi Edit taas nappia ja samassa alkoi uudelleen kuulua vakava, myötätuntoinen ääni, joka oli vaikuttanut minuun suosiollisesti ensi hetkestä saakka.
Ääni jatkoi:
»Rohkenen otaksua, että tämä katsaus on vaikuttanut meihin kaikkiin samalla tavalla, olemme nimittäin kaikki hämmästyneet joutuessamme ajattelemaan niitä valtavia muutoksia, mitä yksi ainoa lyhyt vuosisata on saanut aikaan ihmiskunnan sekä henkisessä että aineellisessa elämässä.
Kuitenkaan ei ole yhdeksännentoista vuosisadan kansan ja maailman köyhyyden sekä sen nykyisen rikkauden välinen ero suurempi, kuin mitä ennenkin on huomattu maailman historiassa – tuskinpa se on suurempi, kuin esimerkiksi ero Amerikassa seitsemännellätoista vuosisadalla tai toisin sanoen siirtolaisuuden ensi aikoina vallinneen varattomuuden ja sen hyvinvoinnin välillä, mihin maa oli kohonnut yhdeksännentoista vuosisadan lopulla; tuskin suurempi, kuin ero Wilhelm Valloittajan ja kuningatar Viktorian aikuisen Englannin välillä. Vaikka ei valtion varallisuus kelvannutkaan silloin kuten nykyjään mittakaavaksi, kun kansan asema on kysymyksessä, voi se kuitenkin tarjota joitakin vertauskohtia, kun haluamme arvostella yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välistä eroa yksinomaan aineelliselta kannalta, katsoen. Mutta kun ryhdymme vertaamaan toisiinsa näiden kummankin vuosisadan siveellisiä oloja, on edessämme ilmiö, jota vastaavaa ei ole toista historiassa, etsittäköönpä sitä kuinka etäisiltä aikakausilta tahansa. Olisi anteeksi annettavaa sanoa: »tässä on varmaankin tapahtunut ihmetyö». Mutta kun hämmästyksestämme selvittyämme alamme arvostellen tutkia luuloteltua ihmettä, huomaamme, ettei siinä olekkaan mitään erinomaista, vielä vähemmän varsinaista ihmettä. Voidaksemme käsittää tämän ihmeelliseltä näyttävän tosiasian ei meidän ole laisinkaan tarvis otaksua, että ihmiskunta on siveellisesti uudestasyntynyt, tai että kaikki pahat on hävitetty ja jätetty ainoastaan hyvät jälelle. Asia saa aivan luonnollisen ja yksinkertaisen selityksen, kun otamme huomioon, mitä ympäristön muuttuneet olot vaikuttavat ihmisten luonteeseen. Ihme johtuu yksinkertaisesti siitä, että entisen yhteiskuntajärjestelmän sijaan, joka oli rakennettu itsekkäisyyden ja väärinkäsitetyn oman edun pohjalle, ja joka vetosi valitettavasti ainoastaan yhteishyötyä vihaaviin ja eläimellisiin ihmisluonteen puoliin, on tullut uusi järjestelmä, jonka perustuksena on järkevän epäitsekkäisyyden synnyttämä todellinen oma etu, ja joka vetoaa ainoastaan jaloihin ja yhteispyrintöjä edistäviin taipumuksiin ihmisluonteessa.
Ystäväni, jos tahdotte taas nähdä ihmiset villien eläinten kaltaisina, jommoisia he näyttävät olleen yhdeksännellätoista vuosisadalla, ei teidän tarvitse tehdä muuta, kuin asettaa jälleen voimaan vanha yhteiskunta- ja teollisuusjärjestelmä, joka opetti heidät pitämään kanssaihmisiään luonnollisina saaliinaan ja etsimään voittoansa toisten häviöstä. Epäilemättä arvelette, että ei kovinkaan hätä tai puute voisi pakottaa teitä elämään sillä, minkä voisitte suuremmalla taidollanne tai voimallanne riistää toisilta, jotka tarvitsevat osansa yhtä hyvin kuin tekin. Mutta otaksutaanpa, ettei teidän ole pidettävä huolta ainoastaan omasta elämästänne. Tiedän aivan hyvin, että esi-isäimme joukossa on täytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat mieluummin uhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut kysymys, kuin pitäneet sitä yllä toisten käsistä riistetyllä leivällä. Mutta tätä he eivät voineet tehdä. Oli rakkaita olentoja, joiden elämä riippui heistä. Mies rakasti vaimoansa silloin kuten nytkin. Jumala yksin tietänee, kuinka he uskalsivat tulla isiksi, mutta heillä oli kaikissa tapauksissa lapsia, joita he epäilemättä rakastivat samoin kuin mekin omiamme – joita heidän täytyi elättää, vaatettaa, kasvattaa. Lempeimmätkin olennot tulevat häikäilemättömiksi, kun heidän on huolehdittava sikiöistään, ja siinä petoeläinten yhteiskunnassa, josta puhun, tekivät juuri hellimmät tunteet leipätaistelun niin hurjaksi ja julmaksi, kuin se oli. Niiden tähden, jotka hänestä riippuivat, ei miehellä ollut mitään valitsemismahdollisuutta, hänen täytyi syöksyä tuohon alentavaan kamppailuun – täytyi pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää, ostaa liian halvalla ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää kilpaileva liike, jonka avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiansa, houkutella ihmisiä ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja myymään, mitä heidän ei olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään, kiristää velallisiaan ja pettää velkojiaan. Vaikka olisi kauhusta itkien koettanut etsiä, olisi tuskin voinut löytää alaa, jolla olisi voinut ansaita elantotarpeensa ja pitää huolta perheestänsä tarvitsematta polkea heikompaa kilpailijaansa ja riistää leipää hänen suustansa. Yksin uskonnon palvelijatkin olivat saman julman välttämättömyyden alaiset. He varottivat seurakuntaansa rahanhimosta, mutta huolenpito perheestä pakotti heitä aina pitämään silmällä ammatista johtuvia rahatuloja. Noilla ihmisparoilla ei todellakaan ollut helppo asema: heidän tuli saarnata ihmisille jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, vaikka he itse samoin kuin kaikki muutkin tiesivät aivan hyvin, että nämä hyveet saattoivat silloisissa oloissa kerjäläissauvan käteen jokaiselle, ken niitä todella koetti harjoittaa. He saarnasivat siveyslakeja, joita ihmisten täytyi alituisesti rikkoa itsensäsuojelemisvaiston pakosta. Katsellessaan kurjaa, epäinhimillistä yhteiskunnallista näytelmää ympärillään valittivat nämä arvoisat miehet ihmisluonnon turmelusta – juuri kuin ei itse enkelikin turmeltuisi mokomassa paholaisen koulussa. Uskokaa minua, hyvät ystäväni, kun vakuutan teille, että ihmisluonteen jumalallinen alkuperä ei tule näkyviin nykyisenä onnen aikakautena läheskään yhtä selvästi, kuin noina pahoina päivinä, jolloin ei edes kovinkaan olemassaolon taistelu, missä armeliaisuus oli sulaa hulluutta, voinut tykkänään hävittää maailmasta jalomielisyyttä ja hyvyyttä.
Ei ole vaikea käsittää, kuinka epätoivoisesti miehet ja naiset, jotka toisissa oloissa olisivat olleet lempeyden ja rakkauden perikuvia, iskivät ja raatelivat toisiansa haaliessaan rahoja. Meidän on vain muistettava, mitä merkitsi siihen aikaan olla ilman rahaa, mitä merkitsi köyhyys. Se merkitsi ruumiillisessa suhteessa nälkää ja janoa, vilun ja kuumuuden tuskia, sairauden sattuessa hoidon puutetta, terveyden päivinä lakkaamatonta kovaa työtä. Se merkitsi siveellisessä suhteessa sortoa ja halveksimista sekä alentavan kohtelun kärsimistä, raakaa käytöstä nuoruudesta alkaen, lapsellisen viattomuuden, naisellisen sulouden ja miehen arvon menettämistä. Henkisessä suhteessa se merkitsi tietämättömyyden kuolettavaa vaikutusta, kaikkien niiden ominaisuuksien kuihtumista, jotka erottavat ihmisen eläimestä, merkitsi elämän alentumista ainoastaan ruumiillisten toimintain kiertokuluksi.
Ystäväni, jos teidän täytyisi valita joko tällainen kohtalo itsellenne ja lapsillenne tai alkaa tavoitella kultaa äsken kuvailemallani tavalla, niin kuinkahan kauan luulette kestävän, ennenkuin olisitte vaipuneet samalle siveellisyyden asteelle, kuin esi-isänne olivat?