Pari kolme vuosisataa sitte tehtiin Intiassa eräs hirmutyö niin inhoittavassa ja kauheassa muodossa, että se näyttää aina pysyvän ihmiskunnan muistissa, vaikka ei siinä surmansa saaneiden lukumäärä ollutkaan suuri. Joukko englantilaisia vankeja suljettiin vankikoppiin, jossa ei riittänyt ilmaa kymmenennellekään osalle heistä. Nuo onnettomat olivat urhoollisia miehiä ja hyviä tovereita, mutta kun kuoleman tuskat alkoivat kouristella heitä ja he olivat tukehtumaisillaan, unhottivat he kaiken muun ja joutuivat kauheaan taisteluun kukin yksikseen kaikkia muita vastaan, raivataksensa itsellensä tien eräässä seinässä olevan pienen reiän luo, josta voi saada henkäyksen ilmaa. Se oli taistelua, joka muutti ihmiset metsän pedoiksi. Kun elämään jääneet kertoivat sen kauhuja, tärisytti se esivanhempiamme niin syvästi, että vielä sata vuotta myöhemmin näemme tapahtumaa alituisesti mainittavan kirjallisuudessa kuvaavana esimerkkinä äärimmäisestä inhimillisestä kurjuudesta, joka on yhtä inhoittavaa ruumiillisessa kuin henkisessäkin suhteessa. Esi-isämme lienevät tuskin voineet aavistaa, että Kalkuttan »musta luola» sisään suljettuine, hulluuden rajoille joutuneine miehineen, jotka raatelivat ja polkivat toisiansa maahan anastaaksensa itsellensä paikan ilma-aukon vieressä, on meidän mielestämme erinomaisen sattuva kuva heidän aikakautensa yhteiskunnasta. Kuitenkaan ei kuva vielä sellaisenaan ole täysin vastaava, siitä puuttuu eräs puoli. Kalkuttan mustassa luolassa ei ollut hentoja naisia, ei pieniä lapsia, voimattomia vanhuksia eikä vaivaisia taistelussa osallisina. Siellä joutuivat kärsimään ainoastaan vahvat miehet.
Kun ajattelemme, että vanha yhteiskuntajärjestelmä, josta olen puhunut, vallitsi koko yhdeksännentoista vuosisadan, kun taas uusi sen sijalle astunut järjestelmä jo näyttää meistä vanhalta, koska eivät isämmekään ole nähneet muuta kuin sen, täytyy meidän ihmetellä sitä nopeutta, millä tämä perusteellinen muutos on tapahtunut, joka ulottui laveammalle kuin ihmiskunnan kokemukset millään edellisellä aikakaudella. Mutta jos katselemme ihmishengen kehityskantaa yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä, katoaa kummastuksemme. Vaikka emme voikaan sanoa, että yksikään senaikuinen yhteiskunta olisi ollut yleisesti sivistynyt siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nyt käytämme, voitiin kuitenkin silloinkin elävää sukupolvea jo kutsua sivistyneeksi edellisiin verraten. Tämän suhteellisesti alhaisenkin sivistyskannan välttämättömänä seurauksena oli, että yhteiskuntajärjestelmän puutteita ja heikkouksia alettiin huomata yleisemmin kuin koskaan ennen. On kyllä totta, että nämä puutteellisuudet olivat aikaisemmin olleet suuremmat, paljoakin suuremmat. Mutta kohoava kansanvalistus vasta toi ne selvästi näkyviin, aivan samoin kuin aamun sarastus valaisee kaikki ympäristössä vallitsevan saastan, joka pimeässä ehkä vielä näytti siedettävältä. Sen ajan kirjallisuudessa ilmenee pysyvänä sivusäveleenä sääliväisyys köyhiä ja onnettomia kohtaan ja suuttumuksen purkaukset, kun yhteiskuntakoneisto oli niin peräti kykenemätön poistamaan ihmiskunnassa vallitsevaa kurjuutta. Nämä myötätuntoisuuden ilmaukset osottavat selvästi, että aikakauden jaloimmat henkilöt jo ainakin silloin tällöin täysin käsittivät heitä ympäröitseväin olojen inhottavan mädännäisyyden, ja että elämä kävi tunteellisimmille ja jaloimmille ihmisille tämän myötätuntoisuuden tähden melkeinpä sietämättömäksi.
Vaikka aate ihmiskuntaperheen elävästä yhteydestä ja veljeysaatteen toteuttamisesta ei ollutkaan vielä kehittynyt läheskään siinä määrässä, että yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset olisivat tunnustaneet sen järkähtämättömäksi siveelliseksi periaatteeksi, kuten nyt on laita, erehtyisimme kuitenkin, jos otaksuisimme, ettei heillä ollut laisinkaan tätä vastaavia tunteita. Voisin luetella muutamain sen aikuisten kirjailijain teoksista useita sangen kauniita kohtia, jotka osottavat, että jotkut harvat jo käsittivät tämän aatteen aivan selvästi ja epäilemättä sangen monet sitä hämärästi aavistivat. Sen lisäksi on meidän muistettava, että yhdeksästoista vuosisata oli ainakin nimellisesti kristillinen, ja se tosiasia, että yhteiskunnan koko teollisuus- ja kauppajärjestelmä oli täysin anttikristillisellä pohjalla, lienee myöskin osaltaan vaikuttanut asiaan, vaikka myönnän, että tämä vaikutus olikin sangen pieni ainakin niihin, jotka nimellisesti tunnustivat olevansa Jesuksen Kristuksen seuraajia.
Sangen omituisen ilmiön huomaamme, jos ryhdymme tutkimaan, minkätähden mainitsemani uskonnollinen puoli vaikutti niin vähän, minkätähden yhteiskunnallisia epäkohtia yleensä kärsittiin vielä sittenkin, kun kansan suuri enemmistö oli tullut huomaamaan niiden kohtuuttoman vääryyden, ja miksi tyydyttiin miettimään ainoastaan pieniä parannuksia kurjiin oloihin. Sentähden, että parhaimmatkin sen aikakauden henkilöt uskoivat vahvasti, että pysyvän yhteiskuntajärjestelmän perusteiksi voidaan asettaa ainoastaan huonoimmat ihmisluonteen taipumukset. Heille oli opetettu ja he uskoivat, että ihmiskuntaa piti koossa ainoastaan voitonhimo ja itsekkäisyys, ja että kaikki ihmisten keskinäiset siteet höltyisivät, jos näiden vaikuttimien kärkeä koetettaisiin katkaista tai niiden alaa rajoittaa. Sanalla sanoen: ihmiset uskoivat aivan päinvastoin kuin me – yksinpä nekin, jotka olisivat halunneet uskoa toisin – he luulivat, että yhteiskunnan koossapitävänä voimana olivat yhteiskuntaelämää hajoittavat eikä sitä edistävät ihmisten taipumukset. Heidän mielestään oli aivan selvää ja luonnollista, että ihmiset elivät yhteiskunnissa ainoastaan voidakseen pettää ja sortaa toisiaan sekä tullakseen vuorostaan itse petetyiksi ja sorretuiksi, ja että yhteiskunta, jossa nämä pyrinnöt pääsivät esteettömästi vaikuttamaan, voi menestyä, kun taas kaikkien etua tarkoittavalle yhteistoiminta-aatteelle perustetulla yhteiskuntajärjestelmällä oli heidän mielestään sangen pieni menestymismahdollisuus. Näyttää tykkänään mielettömältä vaatia ihmisiä nykyjään uskomaan, että ihmiskunta on todellakin joskus pitänyt tuollaisia järjettömiä otaksumisia tosina. Mutta varma historiallinen tosiasia on, että esivanhempamme uskoivat niitä, ja yhtä selvästi on todistettu, että juuri tämä nurinkurinen luulo viivytti niin kauan vanhan yhteiskuntajärjestelmän poistamista vielä sittenkin, vaikka jo yleensä huomattiin ja tunnustettiin sen sietämättömät epäkohdat. Tästä myöskin johtuu yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä kirjallisuudessa ilmestyvä syvä toivottomuus, runoissa kuvastuva synkkämielisyyden väre ja humorin kyynillisyys.
Tunnettiin, että ihmiskunnan asema oli sietämätön, mutta ei laisinkaan käsitetty, miten sitä voisi parantaa. Luultiin, että kehitys oli vienyt ihmiskunnan umpisokkeloon, josta se ei enää päässyt ulos. Tämän aikakauden ihmisten mielialaa valaisevat räikeästi muutamat meille säilyneet kirjoitukset, joita tiedonhaluiset voivat vieläkin tutkia kirjastoissamme. Niissä koetetaan pitkien ja vaikeiden todistelujen kautta osottaa, että huolimatta ihmisten kurjasta asemasta, on eräiden vähäpätöisten syitten tähden kuitenkin parempi elää huonoakin elämää, kuin lopettaa se! Kun ihmiset halveksivat itsiänsä, halveksivat he myöskin luojaansa. Uskonto rappeutui rappeutumistaan. Epätoivon ja pelon pilviseltä taivaalta tunki ainoastaan heikkoja ja kalpeita säteitä valaisemaan maassa vallitsevaa toivotonta sekasortoa. Surkuteltavalta mielettömyydeltä näyttää meistä todellakin, että ihmiset epäilivät häntäkin, jonka henki eli heidän rinnassaan, tai pelkäsivät senkin kättä, joka heitä talutti. Mutta meidän on muistettava, että lapset, jotka ovat päivällä rohkeita, ovat väliin yöllä käsittämättömän pelkureita. Sen jälkeen on jo tullut aamu. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla on sangen helppo uskoa, että Jumala on ihmisten isä.
Esitelmän ahtaissa kehyksissä olen luonnollisesti voinut ainoastaan lyhyesti viitata muutamiin seikkoihin, jotka valmistivat ihmisten mieliä ottamaan vastaan vanhan järjestelmän muutosta uudeksi. Samoin olen voinut ainoastaan pääpiirteissään esittää muutamia vanhoillisuuden ja toivottomuuden ilmiöitä, jotka hetkisen estivät edistyksen kulkua, vaikka sen aika jo oli tullut. Ne, jotka ihmettelevät muutoksen äkillistä nopeutta sitte kun sen toimeenpano oli huomattu mahdolliseksi, unhottavat sen hurmaavan vaikutuksen, minkä toivo tekee ihmismieleen, joka jo kauan sitten on lakannut toivomasta, vaipunut synkän epätoivon helmaan. Kun aurinko nousee niin pitkän ja synkän yön perästä, täytyy sen vaikuttaa huikaisevasti. Siitä hetkestä alkaen, kun ihmiset uskalsivat uskoa, että ihmiskunta ei ollutkaan määrätty jäämään kääpiöksi, joka jo oli kehittynyt täyteen kokoonsa, vaan että sillä oli edessään ääretön kehittymismahdollisuus, lienee vastavaikutuksen puhkeaminen ollut valtava. Ei mikään voinut vastustaa tätä uuden uskon synnyttämää innostusta.
Silloin ihmiskunta varmaankin tunsi taistelevansa asian puolesta, johon verrattuna historian suurimmatkin liikkeet olivat mitättömiä. Ihmiskunnalla olisi ollut käytettävänä miljoonia marttyyrejä, mutta juuri sentähden niitä ei tarvittu tällä kertaa ensinkään. Vanhan maailman pienten valtioitten palatsivallankumoukset olivat useinkin maksaneet enemmän verta, kuin koko se suunnaton olojen muutos, mikä vihdoinkin saattoi ihmiskunnan oikealle tielle.
Sen henkilön, kenen on sallittu elää nykyisellä loistavalla aikakaudella, ei sovi toivoa toisenlaista kohtaloa osakseen. Mutta siitä huolimatta olen minä ajatellut, että mielelläni luopuisin tästä valoisasta, kultaisesta nykyisyydestäkin, jos voisin sen vaihtaa tuohon myrskyiseen, levottomaan murrosaikaan, jolloin sankarit mursivat tulevaisuuden teljetyt portit ja toivottoman joukon silmien eteen avautui synkän muurin asemasta, mikä ennen oli sulkenut heiltä tien, ääretön, lumoava kehittymismahdollisuus, jonka päämäärää emme vieläkään voi nähdä huikaisevan valonpaljouden tähden. Kukapa voinee väittää, ystäväni, ettei nykyistä onnen ja nautinnon aikakauttakin kannattaisi vaihtaa elämään, jossa pienikin vaikutin on vipu, minkä painosta vuosisadat vapisevat ja nousevat perustuksiltaan?
Tunnemme kaikki tuon viimeisen suurimman ja vähimmän verta vaatineen vallankumouksen historian. Yhden ainoan miespolven ajalla luopuivat ihmiset kaikista raakalaisaikakauden tottumuksista ja tavoista sekä omistivat yhteiskuntamuodon, joka oli kyllin arvokas järkeville, vapaille ihmisille. He luopuivat ryöstöjärjestelmästään, alkoivat työskennellä yksimielisesti. He oppivat äkkiä sen viisauden, että yhteistoiminta ja veljeys on sekä rikkauden että onnen lähde. Niin kauan kuin kysymykset: »mitä minä syön, mitä minä juon, mitä minä puen ylleni», koskivat ainoastaan yksilön omaa persoonaa, synnyttivät ne alituista pelkoa ja huolta. Mutta kun asiaa ei enää katsottu yksilölliseltä vaan veljelliseltä, yhteiskunnalliselta kannalta – kun kysyttiin: »mitä me syömme, mitä me juomme, mitä me puemme yllemme», raukesivat kaikki vaikeudet itsestään.
Kun ihmiskunta oli koettanut ratkaista elantokysymystä individualismin kannalta, oli yrityksen seurauksena orjuutta ja kurjuutta ihmisten suurelle enemmistölle. Mutta tuskin oli kansa tullut ainoaksi pääoman omistajaksi ja työnantajaksi, kun puutteen sijaan tuli ylellisyys ja viimeisetkin toistensa nöyryytyksen jäljet katosivat maan päältä. Orjuus, jota vastaan oli suunnattu niin monta turhaa iskua, käyty niin monta turhaa taistelua, oli vihdoinkin kuollut.