Se erinomainen ystävällisyys, jota tohtori Leete ja hänen perheensä olivat minulle osottaneet, ja ennen kaikkea Editin hyvyys oli tähän saakka estänyt minua selvästi käsittämästä, että heidän todelliset tunteensa minua kohtaan olivat luonnollisesti samat, kuin koko sen sukupolven, jonka jäseniä he olivat. Niin tuskalliselta kuin tämä havaanto tuntuikin, olisin sen vielä voinut kestää tohtoriin ja hänen rakastettavaan rouvaansa nähden. Mutta sitä ajatusta en voinut sietää, että Editkin tunsi samaa kuin hänen aikalaisensa.
Se musertava vaikutus, minkä tämä aivan yksinkertaisen ja luonnollisen tosiasiain myöhäinen huomaaminen teki minuun, paljasti silmieni eteen erään seikan, jonka lukija ehkä on jo arvannut – minä rakastin Editiä.
Olikos tässä sitte mitään kummaa? Tuo tärisyttävä tapaus, jolloin varsinainen läheisempi tuttavuutemme alkoi, kun hänen kätensä veti minut takaisin mielipuolisuuden kuilusta, johon olin vaipumaisillani, se tosiasia, että hänen sääliväisyytensä oli se elinvoima, joka piti minua yllä tässä uudessa ympäristössä ja teki sen siedettäväksi, tottumukseni, kun olin aina pitänyt häntä välittäjänäni itseni ja ulkomaailman välillä aivan toisessa merkityksessä, kuin hänen isäänsä – kaikki nämä seikat olivat tietysti omiaan johtamaan samaan tulokseen, johon Editin lempeä rakastettavaisuus ja ulkonainen kauneus olisivat yksinäänkin riittäneet. Oli aivan luonnollista, että Edit oli minusta ainoa nainen maailmassa, vieläpä ihan toisessa merkityksessä, kuin muille rakastuneille rakastettunsa. Kun nyt äkkiä tulin huomaamaan, kuinka turhia äsken heränneet toiveeni olivat, kärsin kaikki halveksitun rakastajan tuskat sekä tunsin sen lisäksi olevani niin toivottoman yksinäinen, niin täydellisesti hyljätty, ettei kukaan rakastaja, kuinka onneton lienee ollutkin, ole koskaan voinut sellaista tuntea. Isäntäväkeni huomasivat nähtävästi alakuloisuuteni ja koettivat parhaansa mukaan huvittaa minua. Varsinkin oli Edit minun tähteni suruissaan, sen havaitsin selvästi. Mutta minä olin yhtä mieletön, kuin kaikki muutkin rakastuneet. Kun olin kerran, typerästi kyllä uneksinut voittavani hänen rakkautensa, ei hänen ystävyytensä, joka sitäpaitse oli, kuten varmaan tiesin, ainoastaan sääliä, ollut mielestäni minkään arvoinen.
Vetäysin yksin huoneeseeni ja olin siellä melkein koko iltapäivän. Illan hämärässä menin puutarhaan kävelemään. Päivä oli ollut pilvinen. Lämmin, tyven ilma haiskahti syksylle. Jouduttuani lähelle maanalaista kammiotani poikkesin sinne sisälle ja istuin.
»Tässä on», sanoin minä itsekseni, »ainoa kotini, mitä minulla on. Tänne tahdon jäädä, enkä poistu täältä enää koskaan».
Tuon tutun ympäristöni avulla etsin jonkunlaista surumielistä lohdutusta siitä, että koetin palauttaa mieleeni entisaikojen elämää ja manata esiin tuttuja olentoja sekä kasvoja, joita olin aikaisemmassa elämässäni nähnyt ympärilläni. Mutta yritykseni olivat turhia. Nuo olennot eivät eläneet enään. Taivaan tähdet olivat jo lähes vuosisadan tuikkineet Edit Bartlettin, jopa koko minun aikuiseni sukupolven haudoille.
Entisyys oli kuollut, kokonaisen vuosisadan paino oli murskannut sen pirstaleiksi, ja nykyisyys oli minulta sulettu. Minulle ei ollut tilaa missään. En ollut kuollut enkä oikeastaan eläväkään.
»Suokaa anteeksi, että seurasin teitä!»
Katsahdin ylös. Edit seisoi maanalaisen suojani ovella ja katseli minua hymyillen, mutta hänen silmissään kuvastui osanottava suru.
»Käskekää minut pois jos häiritsen teitä», sanoi hän. »Näimme, että olette alakuloinen, ja kuten muistatte, olette luvannut sanoa aina minulle, jos sellaista sattuu. Ette ole pitänytkään sanaanne».