Nousin ja lähestyin ovea. Koetin hymyillä, mutta se onnistui sangen huonosti, sillä nähdessäni tuon suloisen olennon edessäni, tunsin asemani kurjuuden vielä selvemmin kuin ennen.
»Tuntui mielestäni vain hiukan yksinäiseltä, siinä kaikki», sanoin. »Ettekö ole tullut koskaan ajatelleeksi, että olen yksinäisempi olento, kuin ainoakaan ihminen koskaan on ollut. Tarvittaisiinpa tosiaan aivan uusi sana jos mieli kuvata minun asemaani».
»Noin te ette saa puhua! – Ette saa antautua sellaisten tunteitten valtaan! – Sitä ette saa tehdä!» huudahti hän kostein silmin. »Emmekö me ole ystäviänne? Oma on syynne, jos ette pidä meitä sellaisina. Teidän ei tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi».
»Te olette olleet niin ystävällisiä minulle, etten oikeastaan käsitä, kuinka se on mahdollista», sanoin. »Mutta luuletteko siis, että ystävyytenne on vain sääliä, suloista sääliä tosin, mutta kaikissa tapauksissa kuitenkin ainoastaan sääliä? Olisinhan narri, jos en tietäisi, että en ole teidän silmissänne samanlainen, kuin oman sukupolvenne miehet, vaan omituinen, salaperäinen olento, tuntemattoman meren rannalle viskaama, otus, jonka avuttomuus herättää teissä sääliä eriskummallisesta ulkomuodosta huolimatta. Olin niin mieletön ja te niin hyväntahtoisia, että olin melkein unhottaa tämän välttämättömyyden ja aloin jo uskotella itselleni, että voisin joskus koteutua, kuten meillä oli tapana sanoa, tähän aikakauteen, tuntea olevani teikäläinen ja näyttää teidän silmissänne samanlaiselta, kuin muutkin seurapiirinne miehet. Mutta herra Bartonin saarna on osottanut minulle, kuinka turha tuollainen toivo on ja kuinka suurelta minun ja teikäläisten välinen juopa näyttää teidän silmissänne».
»Voi, tuo onneton saarna!» huudahti hän myötätuntoisuuden kyyneleet silmissä. »Minähän koetin estää teitä kuuntelemasta sitä! Mitä hän tietää teistä? Hän on lukenut vanhoja, pölyisiä kirjoja teidän aikakaudestanne, siinä kaikki. Minkätähden välitätte hänestä ja tulette levottomaksi siitä, mitä hän sanoo? Eikö teidän mielestänne merkitse mitään, että me, jotka tunnemme teidät, käsitämme asian toisin? Eikö teistä ole tärkeämpää se, mitä me teistä ajattelemme, kuin mitä hän ajattelee, joka ei ole koskaan edes nähnyt teitä? Voi, herra West, te ette tiedä, ette voi aavistaa, kuinka apeaksi mieleni käy, kun näen teidät noin surullisena! En voi sietää sitä. Mitä minun tulee sanoa teille, miten voin saada teidät vakuutetuksi siitä, että tunteemme teitä kohtaan ovat aivan toisenlaiset, kuin te luulottelette?»
Samoin kuin ensimäiselläkin kerralla jolloin hän tuli luokseni kohtaloni ratkaisukohdassa, ojensi hän apua tarjoavalla liikkeellä kätensä minua kohti. Minä tartuin niihin samoin kuin silloinkin ja pidin niitä käsissäni. Hänen kohoileva rintansa ja vapisevat sormensa ilmaisivat, kuinka syvästi liikutettu hän oli. Hänen kasvoillaan taisteli sääli ja jonkunlainen jumalallinen uhka niitä esteitä vastaan, jotka uhkasivat tehdä sen vaikutuksen tyhjäksi. Naisen lempeys ei voi koskaan ilmestyä kauniimmassa muodossa.
Sellaista suloutta ja hyvyyttä en voinut vastustaa, ja ainoa vastaus, jonka hänelle voin antaa, oli mielestäni totuuden suora tunnustaminen. Luonnollisesti ei minulla ollut toivon kipinääkään, mutta toisaalta en myöskään pelännyt, että hän suuttuu, sillä siihen hän oli liian hyvä. Sanoin siis hänelle:
»Olen sangen kiittämätön, kun en tyydy siihen hyvyyteen, mitä olette osottanut, ja nytkin osotatte minulle. Mutta oletteko niin sokea, että ette näe, miksi se ei riitä saamaan minua onnelliseksi? Ettekö huomaa, että en tyydy siihen sentähden, koska olen niin mieletön, että rakastan teitä?»
Viime sanani kuullessaan punastui hän ja loi katseensa maahan, kun katsoin häntä silmiin. Mutta hän ei koettanut vetää käsiänsä pois minun käsistäni. Siten hän seisoi hetken hengittäen syvään. Sitte hän punastui vielä enemmän kuin ennen ja katsoi minuun lumoavasti hymyillen.
»Oletteko varma, että ette ole itse ollut sokea?» kysyi hän.