Muuta hän ei sanonutkaan, mutta siinäkin oli kylliksi. Sillä minä käsitin, vaikka se tuntuikin aivan mahdottomalta ja uskomattomalta, että tuo kultaisen aikakauden loistava tytär ei lahjoittanut minulle ainoastaan sääliänsä, vaan rakkautensakin. Luulin kuitenkin vieläkin puolittain, että näin hurmaavaa unta, vieläpä sittenkin, kun olin sulkenut hänet syliini.
»Jos en ole tajullani», huudahdin, »niin en tahdo koskaan tullakaan».
»Minä kai lienen teidän mielestänne mieletön», sanoi hän vavisten ja luisti pois sylistäni, kun olin tuskin koskettanut hänen suloisia huuliaan. »Mitähän ajattelette minusta, kun melkein heittäyn miehen syliin, jota olen tuskin viikkoa tuntenut! En tahtonut, että näin äkkiä saisitte huomata sen, mutta olin niin suruissani teidän vuoksenne, että en ajatellut, mitä sanoin. Ei, ei, ette saa koskea minuun, ennenkuin tiedätte kuka olen. Ja silloin, herraseni, pyydätte kauniisti anteeksi sitä, että luulette minun päätäpahkaa rakastuneen, sillä niin te kaikissa tapauksissa uskotte nyt. Kunhan saatte tietää, kuka olen, täytyy teidän myöntää, että minun suora velvollisuuteni oli rakastua teihin heti ensi hetkestä, kun teidät näin, eikä kukaan muukaan tyttö, jolla on sydän oikealla paikalla, olisi menetellyt minun asemassani toisin, kuin minä nyt».
Kuten jokainen voi helposti käsittää, olisin mieluummin lykännyt selitysten kuulemisen tuonnemmaksi, mutta kun Edit jyrkästi selitti, ettei hän anna minulle ainoatakaan suukkoa, ennenkuin hän on torjunut sen epäluulon, että hän on liian nopeasti lahjoittanut lempensä minulle, ei minulla ollut muuta neuvoa, kuin seurata tuota rakastettavaa, arvoituksen kaltaista olentoa sisälle. Kun tapasimme hänen äitinsä, kuiskasi Edit hänen korvaansa jotakin ja kiirehti punastuen pois, jättäen meidät kahden.
Oli selvää, että vaikka kohtaloni oli jo tähänkin saakka ollut peräti kummallinen, saisin nyt tietää ehkä kaikkein ihmeellisimmän puolen siitä. Rouva Leete kertoi, että Edit oli – kadotetun morsiameni Edit Bartlettin pojantyttären tytär. Kun Edit Bartlett oli surrut minua neljätoista vuotta, oli hän mennyt naimisiin erään miehen kanssa, jota hän kunnioitti, ja jättänyt jälkeensä pojan, joka oli ollut rouva Leeten isä. Rouva Leete ei ollut koskaan nähnyt isoäitiään, mutta sen sijaan kuullut hänestä paljon, ja kun hänelle syntyi tytär, antoi hän sille nimeksi Edit. Tämä seikka lienee myöskin osaltaan herättänyt kasvavassa tytössä syvää harrastusta kaikkeen, mikä koski hänen äitinsä isoäitiä. Varsinkin kiinnitti tytön mieltä surullinen kertomus isoäitinsä rakastetusta, jonka vaimoksi tämä oli ollut tulemaisillaan, kun sulhanen paloi talonsa kanssa. Kertomushan oli omiaan herättämään haaveilevassa tytössä syvää sääliä sitä enemmän, kuin hänen omissakin suonissaan virtasi tuon onnettoman sankarittaren verta. Perheperujen joukossa oli eräs Edit Bartlettin kuva ja hänen papereitaan, muiden muassa minun kirjeeni. Kuva esitti sangen kaunista nuorta naista, jota katsellessa voi helposti kuvitella mieleensä kaikenlaisia hämäröitä rakkaushaaveita. Kirjeistäni sai Edit paljon aineksia, joiden nojalla hän muodosteli mielessään sangen selvän kuvan luonteestani. Seurauksena oli, että tuo surullinen vanha kertomus juurtui aivan elävänä tytön mieleen. Hänellä olikin ollut tapana sanoa puoliksi piloillaan vanhemmilleen, ettei hän mene naimisiin, ennenkuin saa Julian Westin kaltaisen rakastetun, eikä sellaisia ole enää nykymaailmassa.
Kaikki nämä olivat tietysti nuoren tytön haaveita, jonka sydän ei ollut vielä koskaan tuntenut omaa lemmentaruaan. Ja ne olivat tietysti häipyneet itsestään. Mutta sitte löytyi isän puutarhasta eräänä aamuna maanalainen kammio ja saatiin selville kuka sen asukas oli. Sillä kun tuo näköjään hengetön olento oli kannettu sisään, löydettiin rinnaltani kotelo, jossa oleva kuva huomattiin Edit Bartlettin kuvaksi. Tämä sekä muut sen yhteydessä olevat seikat osottivat selvästi, että minä en voinut olla kukaan muu, kuin Julian West. Ja vaikkapa ei minun henkiin herättämisestäni olisikaan tullut totta, kuten alussa oli arveltu, olisi tapaus rouva Leeten mielestä kaikissa tapauksissa vaikuttanut ratkaisevasti tytön koko tulevaan elämään. Tunto, että joku salaperäinen sallimuksen oikku oli sitonut hänen kohtalonsa minun kohtalooni, olisi kysymyksenalaisissa olosuhteissa vaikuttanut vastustamattoman lumoavasti melkeinpä keneen naiseen tahansa.
Kun minä sitte myöhemmin olin vironnut, kertoi rouva Leete edelleen, olin ensi hetkestä saakka ollut Editiin hyvin kiintynyt ja näytin löytäväni jonkinlaista lohdutusta hänen seurastaan. Nyt voin itse päättää äidin arvelun mukaan, onko Edit liian hätäisesti lahjoittanut rakkautensa minulle, huomattuaan merkinkään sinnepäin, että minä rakastin häntä. Jos asianlaita oli vieläkin mielestäni siten, tulisi minun ottaa huomioon, että emme elä enää yhdeksännellätoista vaan kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, jolloin rakkaus epäilemättä sekä syttyy nopeammin että ilmoittaa itsensä vapaammin, kuin ennen.
Rouva Leeten luota lähdettyäni menin etsimään Editiä. Kun tapasin hänet, otin kiinni hänen molemmista käsistään ja seisoin kauan aikaa katsellen hurmautuneena hänen kasvojansa. Vaipuessani katselemaan häntä vilkastui mielessäni toisenkin Editin kuva ja muisto, joka oli kärsinyt ikäänkuin huumaavan iskun tuon kauhean tapahtuman johdosta, mikä meidät oli erottanut. Sydäntäni värisytti vieno surumielisyyden ja samalla myöskin onnen tunne. Sillä hän, joka oli saanut minut niin syvästi käsittämään, mitä olin menettänyt, oli minulle myöskin korvaava tämän tappion. Tuntui kuin Edit Bartlett olisi katsellut minua hänen silmillään ja hymyillyt minulle lohduttavasti. Kohtaloni ei ollut ainoastaan omituisin vaan myöskin onnellisin, mitä kenenkään miehen osaksi on tullut. Minun tähteni oli tapahtunut kaksinkertainen ihme. Minua ei oltu viskattu tälle oudolle rannalle yksin, ilman seuralaista. Rakastettuni, jonka olin luullut kadottaneeni, oli ilmestynyt uudessa ruumiissa lohduttamaan minua. Kun vihdoin hellyyden ja kiitollisuuden valtaamana suljin syliini tuon rakastettavan tytön, sulivat molemmat Editit mielikuvituksessani yhdeksi, enkä ole koskaan sen jälkeen voinut heitä enää selvästi erottaa toisistaan. Ennen pitkää huomasin, että Editkin puolestaan oli joutunut samanlaisen henkilövaihdon alaiseksi. Varmaankaan ei ole koskaan ollut rakastavain kesken, jotka aivan äsken ovat löytäneet toisensa, kummallisempaa keskustelua, kuin meidän välillämme sinä iltana. Hän näkyi mieluummin haluavan, että puhuin Edit Bartlettista, kuin hänestä itsestään, ja hän tahtoi, että kerroin hänelle, kuinka olin rakastanut ensimäistä Editiä, mutta ei sitä, kuinka rakastin häntä. Ja hän palkitsi hellät sanani, jotka koskivat toista naista, kyynelillä, suloisella hymyllä ja kädenpuristuksilla.
»Sinä et saa rakastaa minua liian paljon minun itseni tähden», sanoi hän. »Minä tulen hyvin mustasukkaiseksi hänen puolestaan, enkä salli sinun unhoittaa häntä. Kerron sinulle jotakin, joka tuntuu ehkä sinusta kummalliselta. Etkö usko, että henget väliin voivat ilmestyä uudelleen maailmaan täyttämään jotakin työtä, joka on ollut heidän sydämellään? Minä en sitä varmaan tiedä, sillä emmehän me tietysti voi kukaan varmaan tietää, ketä oikeastaan olemme, mutta minä tunnen sen. Voitko enää kummastella, että minusta tuntuu sellaiselta, kun tiedät kuinka syvästi hän ja sinä olette vaikuttaneet elämääni jo ennen kuin sinä tulit? Näet siis, ettei sinun oikeastaan tarvitse rakastaa minua laisinkaan, se on turhaa, kunhan vain olet uskollinen hänelle. Minä en suinkaan tule mustasukkaiseksi».
Tohtori Leete oli sinä iltana ulkona, joten voin vasta myöhemmällä puhutella häntä. Ilmoittamani asia ei näyttänyt olevan hänelle aivan odottamaton, ja hän puristi sydämellisesti kättäni.