»Tavallisissa oloissa sanoisin, herra West, että tämä askel on otettu liian lyhytaikaisen tuttavuuden perusteella, mutta tässä onkin aivan erityisiä seikkoja vaikuttamassa. Puhuakseni suoraan», lisäsi hän nauraen, »voin sanoa, että vaikka suostunkin ilomielin tuumaanne, ei teidän oikeastaan tarvitsisi ensinkään välittää minun suostumuksestani, sillä se on vain muotoseikka. Siitä hetkestä saakka, jolloin kaulassanne oleva kotelo avattiin, oli selvää, että asiat kehittyvät tähän suuntaan. Ja pelkäänpä todellakin, että jos ei Edit olisi kyennyt täyttämään äitinsä isoäidin lupausta, olisi vaimoni uskollisuus joutunut kovan koetuksen alaiseksi».
Myöhemmin illalla valaisi mitä kirkkain kuutamo puutarhan. Kävelimme siellä Editin kanssa puoliyöhön saakka edestakaisin ja koetimme tottua onneemme.
»Mitähän minä olisin tehnyt, jos et sinä olisi välittänyt minusta!» huudahti hän. »Pelkäsin, että niin käy. Mitä olisin silloin tehnyt, kun tunsin, että kuulun sinulle? Heti kun virkosit elämään, tunsin aivan yhtä varmaan kuin jos Edit Bartlett olisi sanonut sen minulle, että minun täytyy korvata sinulle se, mitä hän ei voinut tehdä; mutta sehän voi tapahtua ainoastaan sinun suostumuksellasi. Voi, kuinka mielelläni olisin sanonut sinulle sinä aamuna, jolloin tunsit olevasi niin onneton ja yksinäinen meidän keskellämme, kuka oikeastaan olen. Mutta en uskaltanut tehdä sitä, enkä myöskään uskaltanut antaa isäni tai äitini ilmoittaa sinulle salaisuutta – –».
»Sekö se siis olikin, mitä kielsit isäsi ilmoittamasta minulle!» huudahdin, kun muistin keskustelun, jonka olin kuullut herätessäni pitkästä unestani.
»Luonnollisesti», sanoi Edit nauraen. »Vastako sinä nyt arvaat sen? Isäni, joka katselee asioita ainoastaan miesten kannalta, arveli, että sinusta tuntuisi paljoa kodikkaammalta, jos tietäisit, ketä me olemme. Minua hän ei ajatellut ensinkään. Mutta äitini käsitti, mitä minä tarkoitin, ja sai isäni luopumaan aikeestaan. En olisi ikinä kehdannut katsoa sinua silmiin, jos olisit tiennyt, kuka minä olen. Silloinhan minut olisi ikäänkuin suoraan tungettu sinulle. Pelkäänpä, että luulet sitä nytkin vielä. Mutta vakuutan sinulle, että se ei ollut tarkoitukseni tänään. Minä tiedän, että tyttöjen täytyi sinun aikakaudellasi salata tunteensa, ja pelkäsin tavattomasti, että sinä paheksut käytöstäni tai pidät sen loukkaavana ja sopimattomana. Mahtoi olla vaikea teidän aikanne tytöille aina salata rakkauttaan kuten rikosta! Miksi he pitivät niin suurena häpeänä rakastaa jotakin, ennenkuin olivat saaneet luvan tehdä niin? On kummallista ajatella, että ei saanut rakastuakkaan ilman lupaa! Pitivätkö miehet siis siihen aikaan pahana sitä, että tytöt rakastivat heitä? Niin eivät naiset tekisi, eivätkä miehetkään enää nykyaikana luullakseni. En laisinkaan ymmärrä, minkätähden meneteltiin siten. Siinäkin on eräs sen ajan naisia koskeva kummallinen seikka, jonka saat joskus selittää minulle. Mutta enpä usko, että Edit Bartlett oli yhtä narrimainen kuin muut».
Jo monta kertaa olimme aikoneet lähteä, mutta siitä ei tullut mitään. Vihdoin Edit vakavasti vaati, että meidän on jo sanottava hyvää yötä toisillemme. Olin juuri painamaisillani todella viimeisen suudelman hänen huulilleen, kun hän sanoi tavattoman veitikkamaisesti:
»Yksi seikka minua vielä huolettaa. Oletko täydellisesti antanut anteeksi Edit Bartlettille, että hän meni naimisiin toisen kanssa? Niistä teidän aikanne kirjoista päättäen, mitkä ovat säilyneet tänne saakka, huomataan teidän aikakautenne rakastuneissa mustasukkaisuutta suuremmassa määrässä kuin hellyyttä, ja sentähden kysyn tätä. Minusta tuntuisi olo paljoa helpommalta, jos tietäisin varmaan, että et ole vähintäkään mustasukkainen äitini äidinisälle, vaikka hän naikin lemmittysi. Saanko sanoa kammioni seinällä riippuvalle Edit Bartlettin kuvalle, että sinä olet täydellisesti antanut hänelle anteeksi uskottomuutensa?»
Uskotko, lukija, että tuo viaton, veitikkamainen huomautus, lieneekö puhuja sitte lausunut sen tarkoituksella vai sattumalta, todellakin kosketti jonkinlaista narrimaista mustasukkaisuuden vivahdusta, jota olin tuntenut aina siitä saakka, kuin rouva Leete kertoi minulle, että Edit Bartlett oli mennyt naimisiin. Vaikka olin pitänyt Edit Bartlettin jälkeläistä sylissäni, en ollut tähän hetkeen saakka – niin epäjohdonmukaisia ovat tunteemme – voinut selvästi käsittää, että ilman tuota aikaisempaa avioliittoa en olisi voinut sitä tehdä. Tämä järjetön tunne katosi samassa silmänräpäyksessä, kun Editin veitikkamainen kysymys hajoitti sitä ympäröitsevän hämäryyden ja johti minut ajattelemaan asiaa. Minä nauroin ja suutelin häntä.
»Voit vakuuttaa hänelle», sanoin, »että antaisin hänelle täydellisesti anteeksi, vaikka asia olisi käynyt toisinkin, kuin nyt, ja hän joutunut jonkun muun kuin sinun äitisi äidinisän vaimoksi».
Kun tulin huoneeseeni en avannut musiikkitelefoonia tuudittelemaan itseäni unen helmoihin, kuten olin tavallisesti tehnyt. Nyt olivat ajatukseni kauniimpaa musiikkia, kuin paraskaan kahdennenkymmenennen vuosisadan orkesteri olisi voinut tarjota, ja ne kiinnittivät mieltäni aamupuolelle yötä, jolloin vihdoin nukuin.