"Hyvä isä, niinkö paljon!" sanoi Edith. "En tiedä tarkalleen, mikä oli rahan arvo teidän päivinänne, mutta sanoisinpa että se oli nylkyhinta."
"Minä luulen että olet oikeassa", vastasin. "Minullakin oli tapana puhua äänioikeuden kauppaamattomuudesta ja sellaisten tuomiosta jotka kurjuuden pakosta joutuivat myymään itsensä rahasta, mutta siltä kannalta katsoen, jonne sinä olet minut saattanut tänä aamuna, olen taipuvainen ajattelemaan että niillä ihmisillä jotka äänensä myivät oli paljon selvempi käsitys niin sanotun kansan hallituksemme valheista, se hallitus rajoitettuna siihen virkaluokkaan jonka vastikään olen kuvaillut, kuin millään muulla aikalaisteni joukolla ja että jos he olivat väärässä, niin oli vääryys, kuten arvelitkin, vain siinä että he vaativat liian korkeata hintaa."
"Mutta kuka maksoi äänistä?"
"Sinä olet säälimätön ristikuulustelua", sanoin. "Ne luokat, joilla oli etua hallituksen vallitsemisesta — se on, kapitalistit ja viran kärkkyjät — tekivät ostoja. Kapitalistit hankkivat viran kärkkyjäin valitsemisessa tarvittavat rahat sillä välipuheella että viimemainitut valituiksi tultuaan tekisivät mitä kapitalistit halusivat. Mutta en tarkoita antaa sinulle sellaista käsitystä että äänten enemmistö suoranaisesti ostettiin. Se olisi ollut liian julkista kansan hallituksen valheellisuuden tunnustamista sekä myös liian kallista. Kapitalistien viran kärkkyjäin valitsemiseksi antamat rahat käytettiin pääasiallisesti vaikuttamaan kansaan välillisillä keinoilla. Äärettömiä summia taistelurahastojen nimellä kerättiin tätä tarkoitusta varten ja niitä käytettiin lukemattomiin keinoihin, sellaisiin kuin ilotulituksiin, kaunopuheisiin, juhlakulkueisiin, torvisoittokunnille, ulkoilmakokouksiin ja kaikenlaisiin keksintöihin joiden tarkoituksena oli kiihoittaa kansaa tarpeellisen korkealle innostuksen asteelle vaalissa, jotta äänestettävänä oleva ehdotus olisi mennyt läpi. Kukaan joka ei ole omin silmin nähnyt yhdeksännentoista vuosisadan Amerikan vaalia ei voisi osapuillekaan kuvitella sen näytelmän merkillisyyksiä."
"Näyttää siis siltä", sanoi Edith, "kuin kapitalistit eivät vain pitäneet huostassaan taloudellista hallintoa erikoistoimenansa, vaan myös samalla käytännössä vallitsivat valtiollisen hallinnonkin koneistoa."
"Niinpä niin, kapitalistit eivät olisi päässeet minnekään, elleivät olisi vallinneet valtiollista hallintoa. Kongressi, lainlaatijakunnat ja kaupunkien valtuuskunnat olivat aivan välttämättömiä välikappaleina heidän suunnitelmansa perille ajamiseksi. Suojellakseen itseään ja omaisuuttaan kansan meteleitä vastaan oli vielä lisäksi erittäin tarpeellista että heillä oli poliisi, oikeusistuimet ja sotilaat heidän etujansa vartioimassa, sekä presidentti, kuvernöörit ja pormestarit heidän viittaustaan tottelemassa."
"Mutta minähän luulisin että presidentti, kuvernöörit ja lainlaatijakunnat edustivat kansaa joka heitä äänesti."
"Siunatkoon sinua! Ei, miksi he olisivat kansaa edustaneet? Kapitalisteistahan eikä kansasta riippui heidän virassa olonsa. Kansalla joka äänesti oli vähän valinnan varaa ketä äänestää. Sen kysymyksen ratkaisivat valtiolliset puoluejärjestöt, jotka kapitalisteilta kerjäsivät raha-apua. Kellekään joka vastusti kapitalistien etuja ei myönnetty mahdollisuutta ehdokkaana vedota kansaan. Julkiselle virkamiehelle oli kansan etujen kannattaminen kapitalistien etuja vastaan varma keino kehitysmahdollisuutensa uhraamiselle. Sinun tulee muistaa, jos tahdot ymmärtää miten täydellisesti kapitalistit hallitusta vallitsivat, että presidentti, kuvernööri tai pormestari taikka kunnallisen, valtiollisen tai kansallisen valtuuskunnan jäsen oli vain väliaikaisesti kansan palvelija ja riippuvainen sen suosiosta. Julkisen asemansa hän piti vain vaalista vaaliin, harvoin pitemmälle. Hänen alituinen, elinkautinen ja kaikki vallitseva harrastuksensa, kuten meillä kaikilla, oli hänen toimeentulonsa, ja se riippui — ei kansan hyväksymisestä — vaan kapitaalin suosiosta ja suojeluksesta, ja sitä hänen ei kannattanut saattaa vaaranalaiseksi tavoitellessaan kansan suosion saippuakuplia. Nämä seikat, vaikkapa ei olisi ollutkaan olemassa suoranaisia lahjomistapauksia, selittivät riittävästi miksi politikoitsijamme ja virkailijamme harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat kapitalistien vasalleja ja välikappaleita. Lakimiehet jotka järjestelmämme monimutkaisuuksien takia yleensä muodostivat ainoan julkisiin asioihin pystyvän luokan, olivat eritoten ja suoranaisesti elämästään riippuvaiset suurien kapitalististen yhteyksien suojeluksesta."
"Mutta miksi ei kansa valinnut virkailijoitaan ja edustajiaan omasta luokastaan, jotka olisivat silmällä pitäneet enemmistön etuja?"
"Ei ollut olemassa mitään takeita että he olisivat olleet uskollisempia. Heidän köyhyytensä olisi tehnyt heidät vielä alttiimmiksi rahakiusauksille; ja köyhät, se sinun tulee muistaa, vaikka sitäkin säälittävämpiä, eivät siveellisesti olleet sen parempia kuin rikkaatkaan. Sitten vielä — ja se oli tärkein syy miksi kansan enemmistö, jona olivat köyhät, ei lähettänyt omasta luokastaan miehiä edustajikseen — köyhyys säännöllisesti itsestään sen esti, siis käytännöllinen kykenemättömyys, missä tarkoituskin oli hyvä. Niin pian kuin köyhä mies kehittyi, oli hänellä viljalta kiusauksia kavaltaa oma luokkansa ja etsiä kapitaalin suosiota."