Hetken päästä antoi Alice pyssynsä äidilleen ja meni tikkaita myöten alakertaan. Oli hyvin kuvaavaa tuon nuoren neitosen kasvatukselle, että hän huomattuaan eilisiltaiset teevehkeet pöydällä korjasi ne heti pois ja alkoi puuhata aamiaista. Teekupit olivat vielä siinä järjestyksessä, johon ne olivat jääneet, kun ateria oli niin odottamattomalla tavalla keskeytynyt.
Nurkassa oleva vanha kello oli ainoa ajantieto tällä kertaa ja se näytti aamun olevan lähellä. Hän katsasteli alakerran ahtaita ikkuna-aukkoja peittävät raskaat luukut, jotka hänen isänsä oli sovittanut paikoilleen, hän tarkasti oven salvat ja alkoi sitten hiljaa hyräillen puuhata talousaskareissa. Vähän väliä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta ei kuullut muuta kuin vanhempiensa äänten muminan yläkerrasta, tuulen suhisevan vienosti silloin tällöin ja veden aloittelevan kiehumista kattilassa, joka riippui jo hahlossa liedellä.
Heikko rasahdus sai hänet luomaan silmäyksen ylös ja hän näki isän ja äidin tulevan alas.
"Päivä sarastaa", sanoi isä, "ja ehkä aamiainen maistuu jo. Arvelen, ettei hyökkäys uudistu moneen tuntiin."
"Intiaaneista on yöaika sopivin", sanoi hänen vaimonsa.
"Mutta kun heillä on kaikki edut puolellaan, niin he kerran vielä rohkenevat hyökätä päivälläkin", huomautti Alice totuuden mukaisesti.
"Ennenkuin käymme aterialle, on velvollisuutemme yhtä hyvin kuin mielitekommekin kiittää Jumalaa meille osoittamastaan armeliaisuudesta. Vaikka olemme vihollistemme saartamat, ei päästämme ole hiuskarvaakaan notkistettu."
Liedellä palava tuli ja sytytetty kynttilä valaisivat huoneen pehmeällä valollaan. Isä otti hyllyltä painavan puukantisen piplian ja luki sieltä luvun toisten hartaasti kuunnellessa. Sutherlandin syvä ääni ei kaikunut milloinkaan kauniimmin, kun hän näin luki raamattua perheelleen. Hän lopetti ja kaikki vaipuivat polvilleen Kaikkivaltiaan kasvojen eteen; sitten perheen isä rukoili sydämensä pohjasta häntä varjelemaan heitä ja vapahtamaan heitä vaarasta, sillä yksin Jumala saattoi sen tehdä.
Aika ja asianhaarat tekivät hartaudenharjoituksen tavallista juhlallisemmaksi, mutta kuten olen ennen jo sanonut, ei Silas Sutherland ollut sellainen, joka vain hädän hetkellä kääntyi rukoillen Jumalan puoleen. Jokapäiväisessä elämässäänkään hän ei milloinkaan unohtanut vastuunalaisuuttaan Jumalalle. Hänen luottamuksensa ei horjunut vaarassa, ei surussa eikä kuolemankaan hetkellä.
"Nyt, rakas vaimoni ja rakas tyttäreni", sanoi hän, kun he olivat istuneet pöydän ääreen, "uskon kohtalomme ratkaisun olevan lähellä."