"Mutta, veljeni", lisäsi puhuja vihamielisen ilmeen lientyessä hänen kasvoillaan, "meidän pitää olla viisaita."
Hän alkoi nyt vakuuttaa kuulijoilleen, että heidän monta kertaa osoittamansa uhkarohkeus oli nyt vaihdettava varovaisuuteen. Uhkarohkeudella voitaisiin uudistalon asukkaat kylläkin pakottaa antautumaan, mutta siihen saakka oli jo niin monta urhoollista soturia kaatunut, ettei hän enää halunnut menettää enempää.
Uusi asemansa luonnollisesti innosti Huuhkajaa, ja hän kävi innolla toimeen. Seuraavassa säännöttömässä neuvottelussa suositteli hän muurinsärkijän käyttämistä viimeöiseen tapaan. Yritys oli kyllä vaarallinen, mutta jos miehissä oli vähänkään sitkeyttä ja urheutta, niin ovi saataisiin pian murretuksi ja puolustajat vangiksi.
Huuhkajan ehdotuksessa oli jotakin houkuttelevaa, ja kun hän vapaaehtoisesti tarjoutui yrityksen johtajaksi, niin enemmän kuin puolet läsnäolijoista tahtoivat innostuneesti seurata häntä.
Mutta Kalkkarokäärme teki vastaväitteitä. Hän ei voinut suostua siihen, että koko retkikunnan päällikkö kävisi melkein varmaan kuolemaan. Jos johtajaa kerran tarvittiin, niin oliko siihen sopivampaa henkilöä kuin hän itse, Kalkkarokäärme? Mutta eikö keksittäisi parempaa suunnitelmaa? Hänen veljensä unohtivat metsässä olevan valkonaamoja, jotka todennäköisesti millä hetkellä hyvänsä saattaisivat sekautua taisteluun.
Kuullessaan nämä sanat katsahti Huuhkaja puhujaan paljon merkitsevästi ja liikutti huuliaan kuin jotakin sanoakseen, mutta Kalkkarokäärme jatkoi puhettaan vielä jonkun aikaa ja hänen Vaiettuaan oli Huuhkajakin muuttanut mieltään ja seisoi vaiti. Oli ollut hiuskarvan varassa, että räjähdys välttyi. Huuhkaja oli kiitollisuuden velassa miehelle, joka oli hänestä tehnyt päällikön, ja hän vaikeni.
Kalkkarokäärme uskotteli nyt ihmeellisellä taidollaan kuulijoilleen, että pienen puolustajajoukon kukistamiseen tarvittiin apuväkeä.
Ehdotus oli odottamaton, ja jos joku toinen olisi sen esittänyt, niin häntä olisi soimattu pelkuriksi ja ehdotus olisi paikalla hylätty. Huuhkajakin, joka muutoin usein vetosi Kalkkarokäärmeen taitavuuteen, olisi vastustanut häntä, mutta puhuja esitti mestarillisesti, kuinka vaarallinen yritys oli. Miehistä, jotka kävisivät kiinni aukeamalla olevaan raskaaseen tukkiin ja ryntäisivät sitä kantaen mökkiä kohti, ammuttaisiin useimmat kuoliaaksi.
Kukaan ei epäillytkään, etteivät puolustajat olisi olleet varuillaan. He käsittäisivät intiaanien tarkoituksen heti kun nämä lähestyisivät maassa olevaa hirttä, ja aloittaisivat ampumisen. Välimatka oli niin lyhyt, että kaksi tahi kolme hyökkääjää kaatuisi varmasti, ennenkuin he olisivat ehtineet koskeakaan hyökkäysvälineeseen. Puolustajat ehtisivät hyvin ladata uudelleen, ennenkuin ovi oli saatu murretuksi, ja pari kolme soturia sortuisi vielä.
Joku huomautti, että laukaukset käärimällä peitteitä hyökkääjien ympärille eivät pystyisi heihin ollenkaan, mutta Kalkkarokäärme hylkäsi neuvon kelpaamattomana. Jotta sellaisella turvalaitteella olisi jotakin merkitystä, olisi soturi kiedottava huopiin kiireestä kantapäähän. Siten suojattuna ei soturi voisi nähdä mitään eikä astua askeltakaan.