Äkkiä leimahti Kalkkarokäärmeen kasvoilla tiikerimaisen julma ilme ja näytti siltä kuin hänen rinnassaan riehuvaa vihan tulta ei olisi enää mikään voinut hillitä.
"Tuhon päivä on tullut ja tuo pesä hävitetään maan tasalle!" huusi hän ukkosen tapaisella äänellä. "Ei jätetä kiveä kiven päälle eikä yksikään valkonaama saa elää! Kaikkien on kuoltava! Valkonaamat karkoitetaan suuren suolaisen meren rannoille!"
Ja ikäänkuin vihansa hurmiossa heilahdutti hän pyssynsä poskelle ja laukaisi rakennusta kohti aivankuin haavojen ja tuskien raivostuttama mies, joka puukollaan mielettömästi viiltelee puita tahi maata.
Laukaistessaan päästi hän vielä hurjan ulvonnan, joka tuntui myös olevan hänen hillittömän raivonsa ilmaus.
"Merkki on annettu!" huudahti Kenton äänellä, joka kuulosti kiihkeältä. "Pojat odottivat vain hänen luodikkonsa pamausta ja hänen sotahuutoansa. Kuulkaa! Nyt musiikki alkaa!"
Sanat oli tuskin lausuttu, kun alkoi kuulua luodikkojen terävää pauketta, jota valkoisten miesten helposti tunnettavat sotahuudot säestivät.
"Oletteko valmiit?" kysyi Kenton katsoen molempia naisia.
"Valmiit olemme, odotamme vain käskyä", vastasi Alice hilliten voimallisesti kiihkoaan.
"Aiot ottaa pyssysi mukaasi, näen minä; hyvä on, mutta käytä sitä vasta äärimmäisessä hädässä."
Kääntyen Sutherlandiin päin, joka oli levottomuudessaan työntänyt ikkunaluukun kokonaan syrjään, sanoi Kenton: