Pakeneville oli neuvottu tie, jota heidän piti kulkea, niin tarkkaan, etteivät he voineet mennä harhaan, ellei mitään odottamatonta tapahtuisi. Jos yksi tahi useampia intiaaneja olisi tunkeutunut heidän ja venheen välille, niin siinä tapauksessa heidän täytyisi poiketa määrätystä suunnasta.
Tämä ei ollut kuitenkaan uskottavaa, sillä vaikka punanahkojen peräytymistie ja naisten pakotie olivat jotakuinkin yhdensuuntaiset, niin ne olivat siksi etäällä toisistaan, ettei yhteensattuminen ollut luultavaa. Muistettaneen, että tämä tapahtui varhain syksyllä, jolloin lehdet alkoivat kellastua ja jo putoillakin maahan, mutta jolloin metsä oli kyllin tiheä kätkemään suuremmankin miesjoukon.
Täytyy vielä mainita, että äiti ja tytär tunsivat molemmat ympäristön hyvin, ja voimme varmuudella sanoa heidän kulkeneen matkan uudistalolta joelle satoja kertoja. Nain oli asiain laita, kun Silas Sutherland perheineen hiipien lähti talostaan, jossa he olivat olleet melkein kaksikymmentäneljä tuntia miamien ja shawneitten piirittäminä. Kenton ja uudisasukas pysyttelivät naisten läheisyydessä, sillä oli vielä liian aikaista erota toisistaan.
Vaikka intiaanit olivatkin paenneet, pelkäsivät molemmat miehet, että joku vihollinen huomaisi naiset ja heidät. Intiaanit olivat hajautuneet kaikkialle ja ystävämme ajattelivat, että punanahkoja oli koolla aukeaman toisessa päässä. Eihän mikään ollut sen todennäköisempää kuin että joku punanahka ampuisi heitäkin.
Tämä pelko oli onneksi aiheeton. Kaikki läheisyydessä oleskelevat miamit ja shawneet olivat olleet koolla samassa paikassa, kun valkoiset miehet hyökkäsivät ja aloittivat ampumisen. Samoin kuin Simon Kenton oli hiukan aikaisemmin pujahtanut mökkiin vihollisten huomaamatta, niin seurue pääsi nytkin aukeaman poikki kenenkään näkemättä.
"Hiukan enemmän vasemmalle", kuiskasi metsästäjä heidän päästyään metsän suojaan. "Luulen, ettei punanahkoja tule tiellemme. Nyt on juostava minkä jaloista pääsette."
Toivon ja helpotuksen tunne valtasi äidin ja tyttären mielen, kun he kiirehdittyään talosta, jossa he olivat olleet, niin kauan vankina, pääsivät metsään puiden suojaan. Kasvullisuuden tarjoama suoja oli kuin varjeleva peite, johon sallimus heidät kietoi.
Alice juoksi edellä ja kiiti puiden välissä kuin nuori hirvi. Aina vähän väliä hän hiljensi askeleitaan ja odotti äitiään. Tytär juoksi kiihkoissaan niin nopeasti, ettei äiti aina jaksanut seurata häntä, vaikka hänkään ei juossut hitaasti.
Lähellä heidän takanaan tulivat Kenton ja Sutherland, jotka keskittivät huomionsa enemmän taakse- kuin eteenpäin, sillä viimemainitulta suunnalta oli vaaranuhka todennäköisesti pienempi.
"Arvelen olevamme kyllin etäällä", sanoi Kenton, kun oli juostu neljännes matkasta joelle. "Meidän täytyy palata poikia auttamaan."