Brayton kurotti päänsä eteenpäin kanootin laidan yli ja katseli joen poikki nopeasti uivaa esinettä, joka tulisi maihin noin sadan kyynärän päässä heidän alapuolellaan, ellei suunta muuttuisi. Esineen tultua lähemmäksi huomasi tuo nuori uudisasukas sen olevan haaraisen puunoksan kaltaisen, josta lehdet olivat varisseet pois.
"Vai niin", naurahti Brayton ojentuen suoraksi, "näettekös mikä se on,
Miami?"
"Kyllä, se on pelästynyt — sillä kiire."
Iso peura oli hypännyt veteen ja ui voimakkain vedoin Ohion rantaa kohti. Noille kahdelle metsästäjälle olisi ollut maailman helpoin asia meloa sitä Vastaan ja lyödä se kuoliaaksi kaikista pakoyrityksistä huolimatta. Mutta sitä he eivät aikoneetkaan tehdä. He olivat vähän aikaa sitten syöneet illalliseksi kauriinpaistia ja saattoivat tarpeen vaatiessa paastotakin pari päivää. Peuran pyydystäminen houkutteli kylläkin vahvasti, mutta ajatellessaan, että se voisi saattaa heidät jatkuviin vaaroihin, he luopuivat tuumasta.
Peuran tultua selvemmin näkyviin ilmaisivat monihaaraiset sarvet eläimen olevan kooltaan ison, jonka näkeminen olisi ilahduttanut jokaisen vanhan eränkävijän sydäntä.
"Voisinpa helposti lävistää sen kuulallani!" ajatteli nuori Ripley ja hänen sormensa syyhyivät nostaa pyssy poskelle ja laukaista. Mutta hän tyytyi vain ihailemaan sen monihaaraisia sarvia ja kaunista päätä, kun eläin kuono ja otsa vedenpinnan tasalla ui eteenpäin.
Juuri kun peura oli katoamaisillaan varjoon, jossa sen jalkojen olisi jo pitänyt pohjata, kääntyi se pärskyen ja puhallellen ympäri ja alkoi kiivaasti uida vastavirtaa suoraan kanoottia kohti.
Ojentaen hiljaa kätensä tarttui Brayton pieneen oksaan ja pitäen kanoottiaan yhdessä kohden odottivat hän ja Miami peuran lähestymistä. Viimemainittu puski eteenpäin höyryvenheen lailla ja huomasi kanootin vasta noin kahdentoista jalan päästä. Se olisi ehkä tullut vieläkin lähemmäksi, ellei melaa pitelevä Kalkkarokäärme olisi äkkiä ojentanut kättänsä ensin sivulle ja sitten ylöspäin ikäänkuin joku hyppijäukko ja kumartunut eteenpäin kuin ottaakseen peuran syliinsä.
Peura oli jo ennestään peloissaan ja nyt se säikähtyi vieläkin enemmän. Uudestaan pärskähtäen se kääntyi kauhistuneena ympäri saattaen kiivailla liikkeillään veden pyörteilemään kuin laivanpotkurin iskuista ja alkoi uida Kentuckyn rantaa kohti kaikella epätoivon vimmalla, joka on järjettömille, pelästyneille luontokappaleille niin ominainen.
Mikään nelijalkainen ei voinut uida sen nopeammin ja tarmokkaammin. Sen pään molemmilla puolin näkyi vedenpinta särkyvän teräväkulmaisesti kuun valossa kimaltelevaksi vanavedeksi, ja vaikka Miami olikin taitava kanootin meloja, niin hän olisi saanut panna kaiken taitonsa liikkeelle saavuttaakseen tuon pakenevan eläimen.