Äiti ja tytär hoitivat sillä aikaa tehtäviänsä sankarillisesti. He kulkivat äänettömästi huoneesta toiseen, tähystelivät pienistä ampumarei'istä ja olivat varuillaan tilaisuuden sattuessa toimimaan yhtä vaikuttavasti kuin perheen pää äsken.
Viimemainittu meni tikapuille nähdäkseen paremmin ladata pyssyänsä.
"Alice, ammu vasta sitten, kun tiedät varmasti osuvasi maaliisi", sanoi isä.
"Mutta kuinka voin olla varma siitä, ennenkuin olen ampunut?"
"Tarkoitan, että sinun on odotettava niin sopivaa tilaisuutta, että vaikka ampuisitkin ohi, niin kuitenkin säikähdytät heitä, mikä on melkein sama asia. Olet ampunut hirven ja viime kesänä kaadoit karhun; kunhan pitelet pyssyä samalla tavalla nytkin, niin hyvä on. Kaksijalkaisia ammuttaessa tähdätään yhtä tarkasti." —
"Alice, tule tänne! sukkelaan!" kuiskasi hänen äitinsä. "Katso tuonne!"
Tyttö oli samassa hänen vieressään.
"Tuolla kulkee eräs punanahka aukeaman poikki ikäänkuin näyttääkseen, kuinka paljon hän meistä välittää."
Tuo nuori neitonen teki samat valmistukset kuin hänen isänsä äsken. Hän tähtäsi niin tarkkaan kuin hän suinkin voi ja hänen pyssyssään oli oikein "intiaanipanos".
"Sivu meni! kuten arvelinkin", huokaisi äiti pettyneesti.