Miamit keskustelivat luonnollisesti omalla kielellään, kunnes Mul-keep-mo näköjään ilman mitään syytä lausui viimeisen lauseensa englannin kielellä ja kovemmalla äänelläkin.
Huuhkaja ei epäillyt mitään kepposta, sillä Mul-keep-mo jatkoi taas puhettaan miamien omalla kielellä, ja keskustelu jatkui samaan tarkoituksettomaan tapaan kuin ennenkin, joten sitä ei kannata tässä toistaa.
Vaikka Huuhkaja ei huomannutkaan tuon lyhyen englantilaisen lauseen tarkoitusta, niin eräs toinen käsitti sen tärkeyden. Brayton Ripley oli aivan varma kuullessaan nuo kovemmalla äänellä lausutut neljä sanaa, että niiden tarkoitus oli varoittaa häntä, ja hän päätti sillä kertaa poistua mökin läheisyydestä, vaikka se oli hänestä hyvin vastenmielistä.
Nuoren miehen oli mahdotonta tietää kaikkia murhapolttajan kuolemaan liittyviä asianhaaroja ja Shawnee-päällikön pitämää kuulustelua, mutta hän epäili ajojahdin olevan käynnissä ja vainoojia olevan liikkeellä niin lukuisasti, että hän joutuisi varmasti kiinni, jos hän pysyisi paikallaan.
Totellen tumman ystävänsä vihjausta hiipi hän äänettömästi kauemmaksi metsään, kunnes intiaanien puhetta ei enää kuulunut. Hän kuuli parikin kertaa läheltään hiljaisia askeleita ja ymmärsi, että häntä etsittiin kiihkeästi. Kalkkarokäärmeen neuvo oli ollut viisas kuten aina ennenkin. Vasta sitten, kun hän oli päässyt turvallisen välimatkan päähän intiaaneista, pysähtyi hän tuumimaan tilannetta.
"Näyttää siltä kuin en kykenisi toimittamaan mitään", päätteli hän. "Hiivittyäni metsän läpi olen vain vilahdukselta sopivan tilaisuuden sattuessa nähnyt Sutherlandin talon. Enimmäkseen olen ollut pakotettu kiinnittämään kaiken huomioni punanahkoihin, joita parveilee ympäristössä kuin mehiläisiä."
Oli ollut sanomattoman suuri helpotus saada tietää uudisasukkaan perheineen olevan vielä hengissä, mutta Brayton Ripley oli kuitenkin alkanut vähitellen uskoa, että heidän tilansa oli aivan toivoton. Mies ja kaksi naista saattoivat puolustautua uljaasti noiden paksujen hirsiseinien turvissa, kun heillä oli runsaasti ampumavaroja ja ruokatarpeita, mutta lopullista kohtaloaan he eivät voisi välttää.
Ulkopuolelta tuleva apu oli heille ainoa pelastuksen mahdollisuus ja kuten olen jo maininnut ei siitä ollut juuri mitään toiveita. Lähimpään varustukseen oli noin viidenkymmenen penikulman matka, ja juuri sillä hetkellä valmistautuivat intiaanit hyökkäämään sitä vastaan, joten siltä suunnalta ei ollut apua odotettavissa. Tilanne tuona vaikeana aikana oli valitettavasti sellainen, että yksinäiset kaukana olevat uudistalot saivat hoitaa itsensä pahaansa mukaan.
"Mistäpä tänne apua tulisi", mutisi nuorukainen, "ja intiaanien tarvitsee vain pitkittää piiritystä muutamia vuorokausia voidakseen olla varmoja voitostaan. Jos olisin varma, että voisin taivuttaa muutamia varustuksen linnaväen sotilaita tulemaan mukaani, niin kiirehtisin sinne. Pääsisin perille huomen-illalla ja ylihuomenna ehtisin apujoukon kanssa tänne takaisin."
Useamman kerran oli Brayton lähtemäisillään tuolle pitkälle matkalle. Hän tunsi tien aarniometsien halki ja oli tottunut kulkemaan nopeasti ja väsymättä, joten aiottu matka ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ystävät, joita hän oli aikonut pyytää mukaansa, olivat yhtä; tottuneita metsänkävijöitä ja olisivat jaksaneet vaikka juostakin koko matkan ollenkaan väsymättä.