Pantteri pysähtyi vasen jalka hiukan eteenpäin ojennettuna, tarttui oikealla kädellä puukonkahvaan ja nojasi eturuumiinsa hiukan eteenpäin niinkuin syöksyyn valmistautunut urheilija.
Kentonillakin oli metsästyspuukko vasemmalla sivulla riippuvassa tupessa. Hän tarttui siihen ollakseen valmis vetämään sen esille heti tarvittaissa, ettei vastustaja yllättäisi häntä.
Kentonin ryhdissä ilmeni voimaa ja sopusuhtaisuutta. Hänen pesukarhunnahkainen hattunsa, päärmetty metsästyspuseronsa, sääryksensä ja jalkineensa olivat hänen ammattilaistensa tavallista kuosia. Hän oli pitempi, lihaksiltaan täyteläisempi ja yhtä notkea kuin intiaani, jota hänen siniset, taistelunhalusta loistavat silmänsä tähystelivät.
Hänen laihoilla kapeilla kasvoillaan väreili uhmaava hymy, ja kädellään edelleen puukon kahvaa puristaen lausui hän intiaanien kielellä:
— Vai niin, onko Pantteri vihdoinkin vihamiehensä edessä? Mutta hänellä on varmaankin muassaan sotilaita, jotka piilottelevat puiden takana ja syöksevät esiin, kun päällikkö rukoilee armoa valkealta mieheltä?
— Pantteri ei tarvitse kenenkään apua pakoittaakseen valkean miehen, sellaisen koiran, polvilleen, sanoi intiaani tahallisesta loukkauksesta hämmentymättä.
— Miksi sitten punainen mies juoksi tiehensä, kun hänen olisi pitänyt kohdata minut murretun puun luona lähellä raivattua aluetta?
— Valkoinen koira puhuu kuin narri. Hän tietää, että Wa-on-mon kiiruhti kokoomaan urhokkaita sotureitaan estääkseen valkeaihoisten matkan. Hän kokosi soturinsa ja valkeaihoisten matka keskeytyi.
— Intiaanit yrittivät kyllä viime yönä, mutta eivät onnistuneet; punaiset koirat saivat purra ruohoa. Kiväärini, joka on tuolla puuta vasten, teki hyvää jälkeä ja tekee edelleenkin. Minä ajoin teitä jälestä, mutta te juoksitte metsään?
Kiihoitus ei ottanut pystyäkseen; Pantteri hillitsi itseään erinomaisen hyvin.