— Miksi eivät kaikki valkoihoiset koirat tulleet maihin shawanoeja ajamaan? kysyi hän jotenkin levollisesti.
— Yksi teki niin — pieni lapsi, ja sinä, punainen koira, vangitsit lapsen ja astuit ylpeänä ja kerskuen sotilaittesi keskelle; sillä olithan sinäkin nyt kerran elämässäsi saanut yhden vangin. Mikä urhoollinen ja suuri päällikkö!
Puhuessaan Kenton seurasi tarkoin vastustajansa kasvonilmeitä ja eleitä. Tämä ei enää näkynyt voivan hillitä itseään, Intiaanin käsi jännittyi puukkoa puristaessa, poskilihakset vavahtelivat ja vasemman mokkasiinin kärki värisi. Äkkiä Pantteri otti valtaavan hypyn niinkuin se petoeläin, jonka nimi oli hänelle annettu, tempasi puukon ja tähtäsi sillä vastustajansa rintaan.
— Kuole, valkea koira! kähisi hän.
Mutta isku sattui tyhjään ilmaan; sillä Kenton lähättäytyi taakse jonkun askeleen ja iski sitten yhtä nopeaan ja voimakkaasti eteenpäin kumartunutta hirviötä tämän vielä ilmassa ollessa.
Verrattomalla notkeudella heittäytyi Pantteri kuitenkin samassa sivulle ja karttoi siten iskun. Hän sai heti vankan jalansijan ja oli vähällä saada taistelun siinä tuokiossa ratkaistuksi onnistuneella iskulla vastustajansa selkään.
Kentonkin ennätti toki kiepahtaa pois iskun alta.
Pantteri muuttui varovaisemmaksi, samoin teki Kenton. He olivat niin pian oppineet kunnioittamaan vastustajansa rohkeutta ja voimaa.
Kumpikaan ei virkkanut mitään; kiihoittavien pistopuheiden aika oli jo ohi. He olivatkin jo kumpikin tarpeeksi kiihoittuneita.
Pantteri alkoi hitaasti kiertää vastustajansa ympäri, kumarassa asennossa, puukko iskuun nostettuna odottaen sopivaa silmänräpäystä.