Seisten keskipisteessä tarvitsi Kentonin vain hitaasti kääntyä ollakseen aina silmä silmää vasten. Niin oli helppo pitää rintama mahdottomana murtaa. Mutta tuskin kuitenkaan Pantteri oli tehnyt ensimäisen kierroksensa ennenkuin sopiva tilaisuus tarjoutui ja hän käytti sitä hyväkseen salaman nopeudella.
Mutta Kenton olikin tahallaan tarjonnut viholliselleen ansan. Kun julma punanahka syöksyi ilmassa häntä kohden, oli hän itse silmänräpäyksessä valmis iskemään koko taidollaan ja voimallaan.
Mutta hän ja Pantteri sattuivat tekemään aivan saman iskun ja heidän käsivartensa sattuivat yhteen. Valkean miehen isku oli voimakkaampi, ja heikompilihaksisen intiaanin käsivarteen sattunut sysäys lamautti käden ja lennätti hänen puukkonsa kymmenen metrin päähän pensaikkoon.
Ennenkuin notkea intiaani pääsi syrjään, tarttui Kenton vasemmalla kädellään hänen kaulaansa ja paiskasi hänet kumoon kuin lapsen. Sitten hän asetti polvensa hänen rintaansa vasten ja piti puukon valmiina kauheaan tehtäväänsä.
— Sinä punainen koira! kähisi kiihtynyt erämies. Nyt olet viimeinkin voitettu. Ano nyt armoa!
Kaadettu vihollinen ei olisi ollut uhkamielisempi, vaikka asemat olisivat olleetkin vaihdoksissa.
— Sinä, valkea koira, et uskalla iskeä!
Näin hän tahtoi kiihoittaa erämiestä tekemään viimeisensä.
Jokaisen ihmisen povessa, kuinka tahrittu ja musta se muuten lieneekin, on ainakin pienoinen hyvyyden kipinä, joka enkelin henkäyksen siihen sattuessa leimahtaa liekkiin ja polttaa vuosikausien pahaintekojen kokoaman kuonan. Siimon Kenton ei voinut koskaan käsittää, mistä se johtui, mutta hän väittää kuulleensa ikäänkuin lähetyssaarnaajan ääni olisi hänelle huutanut:
— Ole laupias hänelle, niin saat itse laupeutta hädän hetkenä!