Kumpikin mies hymyili merkitsevästi ja puristaen toisensa kättä istuutuivat venheeseen, Mabel heidän välillään, sekä lähtivät rannasta.
Ja kun hento alus liiti eteenpäin Ohiovirran tyynellä pinnalla kauniina kesäaamuna alun toistasataa vuotta sitten, kertoi erämies tarkoin kohtauksensa intiaanipäällikön kanssa ja kysyi lopuksi:
— Missä te olitte silloin, kun Pantterilla ja minulla oli pieni ottelumme?
— Menin erottuamme suoraan intiaanileiriin ja olin siellä, kunnes näin päällikön tulevan ja sain luvan poistua lapsen kanssa.
— Ettekö todellakaan ollut lähellä?
— En sitä lähempänä.
— Kun minä kaadoin Pantterin ja aijoin päättää jutun, kuulin teidän sanovan jotakin.
— Todellako? Mitä minä sanoin?
Kun Kenton sitten mainitsi lauseen, jonka hän luuli kuulleensa, ymmärsi pastori tapahtuman.
— Teille puhui omantunnon ääni, Jumala. Eikä se varmaankaan ensi kertaa kuulunut teille, vaikka ehkä nyt tavallista voimakkaampana.