— Pelkään, että teille tapahtuu jotakin mr Kenton — tarvitsee jonkun seurata teitä, huomautti Jetro laskien kätensä toisen olalle.
— Tahdotteko te?
Toisten hämmästykseksi he lähtivät rinnatusten astumaan ja katosivat metsään länteenpäin.
— Sovimme siitä, sanoi Kenton, kun he olivat hetkisen kulkeneet, että sinä pidät huolta minusta ja minä sinusta.
— Se sopii hyvin.
— Etkä tee muuta kuin sen, mitä minä käsken?
— Aivan niin. Ettekä te minulta kysymättä tee muuta kuin sen, mitä minä sanon. Minä pitää arvossa teitä, mr Kenton.
— Mutta, sanoi metsänkävijä vakavasti, jos kumpikin meistä kieltää toverinsa liikkumasta ja puhumasta, silloin seisomme metsässä paikallamme äänettöminä. Sentähden olen minä ensiksi ohjaaja ja sitten sinä.
Jetro hyväksyi ehdotuksen, vaikkei aivan tyytyväisenä. Kenton ei unohtanut hetkeksikään varovaisuutta. Hän käski Jetron tulla jälestä ja kielsi hänen puhumasta sanaakaan; sen sijaan hänen piti katsella ja kuunnella. Aurinko teki laskujaan, kun he onnellisesti saapuivat raivatun alueen luo, josta olivat lähteneet aikaisemmin päivällä.
Ensimäinen Kentonin havainto todisti pettymystä. Pirtin ulkoasusta päättäen eivät punaiset olleet tehneet siellä mitään hävitystä, ja proomu oli paikallaan rantaan kiinnitettynä aivan sellaisena kuin Kenton oli sen nähnyt viimeksi kääntyessään taaksensa katsomaan. Mutta palkovenettä, jonka tähden hän oli lähtenyt liikkeelle, ei näkynyt ei kuulunut. Se ei ollut lähtenyt siitä käsittä; jonkun oli täytynyt se ottaa.