— Nyt meidän tarvitsee odottaa pimeää ainoastaan puoli tuntia, tuskinpa sitäkään; ja ennenkuin pahimpaan paikkaan ehdimme, on pikimusta yö.
— Luuletteko, että olemme saaneet intiaanit erehtymään aikeistamme? kysyi mr Ashbrigde.
— Sitä ei voi kukaan varmaan sanoa, mutta siltä näyttää.
— Mutta pianhan he näkevät, ettemme me aijo mennä tuon kuolonlaakson läpi, sanoi uutisasukas.
Hastings nyökkäsi. Hän oli ajatellut samaa mahdollisuutta ja sen seurauksia.
— Mr Kenton on ryhtynyt älykkäihin yrityksiin, niinkuin hän aina tekee, meidän pelastukseksemme, sanoi mr Ashbrigde. Hän toivoo löytävänsä venheen, jonka hän jätti proomun luo, ja vielä toisen läheltä lahtea. Mutta kuinka käy, jollei hän tapaa niitä?
— Siihen kysymykseen voi Kenton itse vastata. Minä luulen, että hänen yrityksensä voi yhtä hyvin raueta turhiin kuin onnistuakin; mutta sen saamme pian tietää — hän ei anna meidän kauan odottaa. Boone saapuu myöskin pian, ja he osaavat päättää, mitä on tehtävä.
— Sen kyllä uskon. Mutta suokaa anteeksi, mr Hastings, jos arvelen, että meidän pitäisi yrittää jotakin muutakin. Huoli turvattomista sukulaisistani oikeuttanee minut puhumaan näin tunkeutuvasti.
— Älkää puhuko tunkeutuvaisuudesta, mr Ashbrigde, sanoi erämies; kaikki kuuntelemme mielellämme teidän ajatuksianne.
— Onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä, vaikka eräät sellaista vain teeskentelevät, huomautti mr Ashbrigde, katsahtaen Jimin tiedotonta olentoa. Boone ja Kenton antautuvat suuriin vaaroihin, jompikumpi heistä voi saada surmansa — mahdollisesti molemmat. Onneksi on meillä vielä luotettavia suojelijoita, olettehan te miehinenne seurassamme. Mutta viisainta on harkita asioita kaiken varalle. Mitä jos emme enää koskaan näkisi Boonea ja Kentonia?