Johtaja nyökkäsi parille miehelleen. Nämä menivät tiedottomana pölkkynä makaavan Jimin luo, nostivat hänet pystyyn ja heittivät taas irti, jolloin hän mätkähti maahan kuin säkki.
He nostivat hänet ylös uudestaan, nykivät häntä, pieksivät selkään ja huusivat hänelle, että hänen pitää seistä jaloillaan.
Ankarain ponnistusten jälkeen saatiin mies sen verran hereille, että hän saattoi hoippua eteenpäin kahden ystävänsä varassa — toinen niistä kantoi hänen pyssyänsä.
Seurue lähti nyt liikkeelle pääasiallisesti samassa järjestyksessä kuin aikaisemmin päivällä, koetettiin vain olla entistä varovaisempia, kuljettiin melkein neliönmuotoisessa ryhmässä, naiset miesten keskellä.
Ei oltu vielä pitkältä kuljettu, ennenkuin Hastings huomasi jäljen maassa. Hänen toverinsa luulivat jo aikaisemmin huomanneensa samanlaisen sekä oikealla että vasemmalla. Uutisasukkaat olivat jo aivan lähellä vaarallista paikkaa, ja Weber Hastings oli yksin vastuussa seurueen turvallisuudesta. Hän kulki noin viisikymmentä askelta toisten edellä.
Hastings kuuli edestään satunnaista hiljaista kahinaa. Hän pysähtyi heti ja kuunteli. Samassa kuului enemmän liikettä oikealta. Hän tiesi siellä olevan shawanoe-intiaaneja, jotka villi-ihmisen tavattomasta tottumuksesta ja taidosta huolimatta eivät kuitenkaan osanneet tällaisessa pimeydessä liikkua aivan kuulumattomasti.
Äkkiä kuului toisenlaista ääntä — niinkuin joku olisi matanut lehtien yli, samalla saattoi eroittaa omituista kalinaa. Hastings havaitsi sen heti kalkkalökäärmeen varoitukseksi — olihan hän usein sellaisen kuullut. Hirmuinen myrkkyeläin oli siis liikkeellä ikäänkuin muistuttamassa sen paikan nimeä, jota he lähestyivät.
Uutisasukkaiden pahimpana kiusana tällä hiipimismatkalla oli Jim. Selvänä ollessaan hän oli lännen varmimpia ja luotettavimpia metsäurkkijoita. Mutta nyt oli asia toisin. Häntä itseään täytyi hoitaa. Sen tehtävän olivat Yrjö Ashbrigde ja hänen isänsä ottaneet suorittaakseen jättääkseen muille seurueen erämiehille vapaan toimimistilaisuuden.
Lopulta Jim kykenikin joten kuten kulkemaan eteenpäin painamatta enää kovin raskaasti saattajiensa olkapäitä, vaikka hän horjuikin kovasti ja silloin-tällöin kaatui maahan. Hän mumisi itsekseen sekä auttajilleen.
— Vai niin, vai niin, Kalkkalokäärmelahteen hyvä, hyvä! höpisi hän. Te tahdotte siitä solan läpi, se on aikomus.