Mutta nyt hän pysähtyi äkkiä kuin puu olisi hänen eteensä sattunut. Hän alkoi vähitellen aavistaa aseman vakavuutta. Hän tunsi, että hänen on vapauduttava siitä horroksesta, joka lamautti hänen ajatuksensa. Kovilla ponnistuksilla hän siinä vähitellen onnistuikin.
Hän seisoi paikallaan ja katsoa tuijotti pimeydessä vanhempaan saattajaansa.
— Minne me menemme?
— Pyrimme paalumajalle, mutta sinne on pitkä matka vielä. Nyt lähestymme Kalkkalokäärmelahtea.
— Niin, niin, sanoi Jim ja horjui eteenpäin. Te menette solalle.
Hän pysähtyi taas äkkiä ja koetti turhaan katsella pimeän läpi. Hän saattoi jo seistä omin varoin.
— Ettekö voisi hankkia soihtua? mumisi hän edelleen kuin horroksissa. On niin pimeä, hankkikaa soihtu, niin näytän tien.
Seurue oli niin lähellä Kalkkalokäärmelahtea, että Hastings kielsi lähemmäksi kulkemasta. Oli odotettava Kentonia ennenkuin jatkettiin matkaa.
Johtaja kokosi joukkonsa kummankin uutisasukasperheen ympärille. Vaikkei juuri voinut nähdä tovereitaan, pääsi Hastings kuitenkin pian selville, ettei ketään ollut hävinnyt.
— Jos nyt astumme satakaan metriä eteenpäin, olemme heti intiaanien keskellä.