Hän aikoi avata oven ja juosta ulos, mutta leivän haju sattui silloin hänen sieramiinsa.
Hän muisti leipälaatikon, jonka ääressä hän äsken oli herkutellut.
— Luulen, että vielä voi syödä, vaikka jo söi vähän — tahi ehkä näki unta, sillä, minun on huima nälkä.
Valtaavilla hampaillaan hän alkoi jälleen purra. Hänen pyssynsä oli seinää vasten oven pielessä, johon hän oli sen jättänyt; pirttiin saapuessaan. Syötyään tarpeekseen hän otti sen ja aikoi avata oven mennäksensä ulos, mutta hänet tapasi jonkinlainen rauhattomuus, sillä hän kuuli, että joku koetti ulkoapäin avata ovea.
Hän tiesi, että se oli vihollinen; sillä Kenton, ainoa ystävä näillä seuduin, ei olisi arvannut etsiä häntä sieltä.
Mutta kun hihna oli sisään vedetty, ei ovea voitu ulkoa avata, jollei käyttänyt väkivaltaa. Ulkoa potkittiin ovea kuitenkin niin tarmokkaasti, ettei tarkoituksesta voinut erehtyä.
— Kuka siellä? kysyi Jetro römeästi, olen valmis ampumaan, jos intiaani pääsisi sisään.
Vastausta ei kuulunut, mutta oven moukaroiminen taukosi hetkiseksi alkaakseen sitten jälleen hiukan varovaisemmin.
— Menkää tiehenne, sanon minä, muuten käy pahasti! huusi poika niin uhkaavasti kuin suinkin.
Nyt loppuivat jyskytykset ja hiljaisuus vallitsi.