Jetro kuuli kovaa tuulensuhinaa puista ja pirtin ympäriltä. Hän huomasi himmeän kuutamon valaisevan pirtin ikkunoita. Nuorukainen heitti silmäyksen yhteen niistä ja käsitti silloin entistä selvemmin, minkä kiusallisen hairahduksen hän oli tehnyt uhmatessaan Kentonin määräyksiä. Jollei hän olisi niin tehnyt, ei hän nyt olisi ollut satimessa.
Mutta nyt oli myöhäistä katua. Hänen täytyi vain taistella puolustaakseen henkeään niin kauan kuin mahdollista.
Hän lähestyi ovea, kumartui ja kuunteli.
Jyskytykset olivat tauonneet, mutta hän kuuli äänien purinaa, vieläpä katkonaisia lauseitakin, vaikkei hän niitä ymmärtänyt.
— Miksi eivät puhu samaa kieltä kuin kunnialliset ihmiset. Tokko ne itsekään ymmärretään, mitä ne haastavat.
Hän käsitti kuitenkin, ettei ehdotonta vaaraa ollut peljättävissä. Tusinakaan intiaaneja olisi, Jetron mielestä, tuskin saanut särjetyksi ovea, ja ikkunat olivat niin pieniä, ettei niistä päässyt sisään.
Siitä huolimatta oli yhden peräseinän ikkunan luona jotakin arveluttavaa. Nähtävästi oli nyt ovi hyljätty ja ruvettu ikkunassa vehkeilemään.
Nuorukainen seisoi alakerran huoneessa kivääri kädessä, tähysteli ja kuunteli.
Tarkoitettu ikkuna oli juuri kuutamon puolella. Kun Jetro katsoi siihen, huomasi hän, että tumma esine vähitellen verhosi sen aukon.
— Mitä vehkeilyä tämä ollaan? mutisi hän. Se näyttää kummitukselta, mutta minä tiedän se ollaan intiaani.