Häntä ympäröi niin suuri pimeys, etteivät intiaanit saattaneet häntä nähdä, mutta he voivat ehkä kuulla hänen liikkeensä, jos ovat tarkkaavaisia.
Häntä kohden ei kuitenkaan ammuttu eikä hän huomannut muitakaan vihollistensa yrityksiä. Pirtistä pääseminen näytti hänestä mahdottomalta, mutta sitä enemmän hän sitä halusi. Ja lopulta hän päättikin tehdä yrityksen, maksoi mitä hyvänsä.
Jetro ei saattanut ymmärtää, miksi muutamia intiaaneja oli jäänyt pirtin luo, vaikka kaikki uutisasukkaat olivat lähteneet vaeltamaan paalumajalle. Tuskinpa Siimon Kentonkaan olisi arvannut syytä siihen.
— Mutta ne eivät ovat nähneet minun tulevan sisälle, mietti Jetro, muuten olisivat ampuneet.
Nuorukainen seisoi seinää vastaan nojaantuneena ja mietti ankarasti pelastuskeinoa. Viimein hän huokasi ja sanoi:
— En olla tottunut paljon ajattelemaan; minä aivan tullaan väsyneeksi.
Virkistyäkseen meni hän jälleen leipälaatikon luo. Siellä oli vielä leipää yllin kyllin tavallisen ihmisen ruokahalun tyydyttämiseksi; mutta kun Jetro oli hetkisen viipynyt sen luona, ei siinä ollut rahtuakaan jäljellä.
— Hyvänen aika, nyt minä keksin sen! huudahti hän iloissaan. Miksi en sitä ennen ajatellut? Minä pitää laatikon kumossa pääni päällä, niin intiaanit eivät näe minua, ja niin minä menen ulos pirtistä, kuljen raivatun paikan yli metsään. Ja kun minä ollaan siellä, viskataan minä laatikon ja juoksen! Se on mainio ajatus!
13. Kiusallinen kohtalo.
Selvittyään ankarasta kohtauksesta intiaanin kanssa tunsi Kenton jonkun verran huolta Jetrosta, josta hän ei tiennyt mitään. Mutta sitten hän ajatteli, että hänellä on lähinnä velvollisuuksia uutisasukkaita kohtaan. Ja olihan neekeripoika oman tottelemattomuutensa tähden joutunut erilleen erämiehestä.